Mikä nyt itkettää
Illalla odotan aamua ja aamulla Saulin työpäivän päättymistä. Odotan koko ajan patologin lausuntoa ja sairasloman päättymistä. Mielessä häivähtää toisinaan karmea ajatus: tuhlaan tässä arvokasta aikaa, ehkä elämäni viimeisiä päiviä, itsesääliin, pelkäämiseen ja suremiseen. Nyt pitäisi suunnitella sitä kaikkea, mikä vielä on ehdittävä tekemään, ennen kuin… mitä? Ennen kuin olen liian huonossa kunnossa, että voisin mitään tai että voisin nauttia siitä, mitä teen. Ennen kuin kuolen. Mutta en jaksa suunnitella, en nyt. Olen menettänyt elämäni tärkeimmän asian, terveyden. Minulla on oikeus surra sitä. Jos se on väärä asenne, niin olkoon. Sitä paitsi, suunnitelmat muutaman kuukaudenkin päähän voivat peruuntua, jos seurannassa esiin etäispesäke tai tulee jotain oireita, joita täytyy tutkia. Myös olo voi yhtäkkiä huonontua niin kuin kävi ennen ensimmäistä sairaalassa käyntiä. Miten uskaltaa suunnitella edes muutaman viikon päähän, kun ei tiedä, uskaltaako mennä töihin tai kauppaan edes?
Mikä nyt itkettää, Sauli kysyy. On vaikea kertoa, miltä tuntuu: kuin maa olisi vajonnut metrin ja alla olisi pelkkää suota. Ei sitä voi selittää terveelle ihmiselle Enkä halua sälyttää taakkaani Saulille. Tämä kaikki, totean vain.
Illalla päätän ryhdistäytyä ja katsoa uutisia. Koronavirus-epidemia on kaikkialla. En uskalla edes ajatella, miten minun kävisi, jos saisin tuon viruksen. Jos olisin terve - tai edes luulisin olevani terve - olisin nyt varmaan tarjoamassa kauppa- ja muuta asiointiapua. Nyt en voi lähteä kotoa tai en uskalla. Pelkään lopunkin terveyden menettämistä. Silti tunnen itseni petturiksi. Minulla on myös huono omatunto: Märehdin omia tunteitani, vaikka voin olosuhteisiin nähden hyvin, ainakin vielä. Voin nyt tehdä kaikkea niin kuin ennenkin. Silti tuntuu kuin olisin vammautunut, menettänyt pysyvästi jotain itsestäni.
Vieläkö itkettää, kysyy Sauli iltateellä. Joo, sanon tukahtuneesti, koko ajan itkettää, kaikki itkettää. Takerrun Sauliin kuin hukkuva pelastajaan. Sauli ei kuitenkaan voi pelastaa minua tältä, sairaudelta tai kuolemalta. Enkä usko, että edes Sauli ymmärtää, miltä minusta tuntuu. Läheisyys tuntuu kuitenkin hyvältä. Yksinäisyyden tunne helpottaa, hetkeksi.
Mikä nyt itkettää, Sauli kysyy. On vaikea kertoa, miltä tuntuu: kuin maa olisi vajonnut metrin ja alla olisi pelkkää suota. Ei sitä voi selittää terveelle ihmiselle Enkä halua sälyttää taakkaani Saulille. Tämä kaikki, totean vain.
Illalla päätän ryhdistäytyä ja katsoa uutisia. Koronavirus-epidemia on kaikkialla. En uskalla edes ajatella, miten minun kävisi, jos saisin tuon viruksen. Jos olisin terve - tai edes luulisin olevani terve - olisin nyt varmaan tarjoamassa kauppa- ja muuta asiointiapua. Nyt en voi lähteä kotoa tai en uskalla. Pelkään lopunkin terveyden menettämistä. Silti tunnen itseni petturiksi. Minulla on myös huono omatunto: Märehdin omia tunteitani, vaikka voin olosuhteisiin nähden hyvin, ainakin vielä. Voin nyt tehdä kaikkea niin kuin ennenkin. Silti tuntuu kuin olisin vammautunut, menettänyt pysyvästi jotain itsestäni.
Vieläkö itkettää, kysyy Sauli iltateellä. Joo, sanon tukahtuneesti, koko ajan itkettää, kaikki itkettää. Takerrun Sauliin kuin hukkuva pelastajaan. Sauli ei kuitenkaan voi pelastaa minua tältä, sairaudelta tai kuolemalta. Enkä usko, että edes Sauli ymmärtää, miltä minusta tuntuu. Läheisyys tuntuu kuitenkin hyvältä. Yksinäisyyden tunne helpottaa, hetkeksi.
Kommentit
Lähetä kommentti