Mikä pitää elämässä kiinni

Viides päivä leikkauksen jälkeen. Tuntuu kuin siitä olisi vähintään viisi viikkoa. Ajantaju - ja hetkittäin myös todellisuudentaju - katoaa, kun mikään ei oikein jäsennä sitä. Yritän rytmittää päivää lukemisen, kävelyiden ja syömisen kesken. Vältän television katsomista nyt, kun korona-virus on vallannut mediat. Yritän rakentaa niistä jonkinlaista mielekkyyttä, motivaatiota olla olemassa. Minulla on väärä asenne, olemassaolo ei vaadi motivaatiota, se on kaiken perusta - niin kauan kuin on elämää, on motivaatio olla olemassa. Mielekkyys onkin sitten toinen asia.

Jokin aika sitten, lukiessani Petri Tammisen kirjaa Musta vyö, mietin, kuten Tamminen opetustilanteessa, että mikä ihmistä motivoi, mikä pitää elämässä kiinni. Paradoksaalisesti en (muka) ehtinyt pohtia asiaa kovin pitkällisesti. Sain aikaan vain hyvin lyhyen listan: rakkaus, ystävyys, perhe, kissa ja varsinkin metsä. Ehkä siksi, että olen ollut onnellinen, kuten Claes Anderssonin runossa: “Onnellisin olet silloin,kun et lainkaan kysy/ itseltäsi,oletko onnellinen vai onneton,/ kun unohdat itsesi ja täytyt siitä/ tehtävästä ja tekemisen ilosta,/ jossa tunnet tekeväsi jotain omaa,/ hauskaa ja jopa hyödyllistäkin.” Nyt lisäisin listaani terveyden, olemassaolon, elämän vailla pelkoa, kodin ja työn.

Illalla saan viestin Pauliinalta. Kerron vastausviestissä voivani hyvin, melkein normaalisti. Pauliina on kävelyllä paikassa, jossa joskus toissa kesänä istuimme rannalla ja joimme kuohuviiniä. Minulla on ikävä sitä, hauskaa, huoletonta ja pelotonta olotilaa ja ystävyyden juhlistamista. Kyyneleet tulevat silmiin, kun mietin, milloin uskallan tai voin lähteä juhlistamaan ystävyyttä Pauliinan kanssa. En tiedä, voinko tehdä sitä vielä pitkään aikaan.