Muuta ei ole pakko tehdä kuin kuolla - väärä asenne
Luen lisää blogeja ja pohdin hämmentyneenä ajatuksiani. Tunnen itseni hetken verran tyhmäksi. Kuinka olen voinut ajatella, että sairaus pysäyttää kaiken, elämän, noin vain, kuin itsestään. Tunnen itseni myös lapselliseksi: Olen kuin Ultra Bran Kahdeksanvuotiaana -laulun tyttö. Hän uskoi, että maailma tuhoutuu suurvaltojen kaksintaistelussa. Sittemmin hän huomasi, että “sodat ovat monimutkaisia konflikteja, joissa ammutaan ja joissa kuolee aina vähän ihmisiä kerrallaan”. Nyt alan ymmärtää, että sairaus ei ole maailmanloppu vaan “konflikti”, jossa “kuolee” ehkä aina vähän kerrallaan, mutta ei kerralla tai kokonaan. Sairaus ei ole tapaturma, jossa kaikki loppuu kuin seinään. On vain pakko jatkaa elämää - vaikka ei aina jaksaisi tai haluaisikaan. Toivon niin paljon, että voisin ajatella kuten Petri Tamminen: “Sitten vain makasin ja hengitin. Ja ymmärsin ja näin omin silmin, että kuolema oli laatikko, suunnilleen kenkälaatikon kokoinen ja mallinen, mustassa avaruudessa leijumassa.” En pysty. Ehkä jonkun toisen kuoleman kohdalla, mutta en oman.
Sanonta, että mitään muuta ei ole pakko tehdä kuin kuolla, on valhetta. Pakko on myös elää - paitsi jos haluaa ja kykenee ottamaan hengen itseltään. Tiedän, että minä en siihen kykene. Enkä edes halua. Nyt jos koskaan haluan elää. Ja samaan aikaan pitäisi hidastaa, rauhoittua ja keskittyä vain olennaiseen. Miten tämä yhtälö on mahdollinen? Miten voi hidastaa, jos aika on ehkä käymässä vähiin? Mistä tietää, mikä on olennaista? Juuri nyt minua ei kiinnosta oikein mikään muu kuin hengissä säilyminen. Mistä minä haaveilin ennen? Muistan sen, että halusin matkoille, mutta nyt en enää välitä. Mitä muuta halusin tehdä? En kykene muistamaan. Haluan vain elää. Hengitän syvään ja mietin, miten voisin hidastaa.
Jos joka neljäs Ihminen Suomessa saa taudin elämänsä aikana, heitä tulee vastaan joka päivä. He eivät voi piiloutua sairaudelta tai elämältä. Se tulee selväksi blogeja lukiessa: On vain käytävä hoidoissa ja sitten jatkettava elämää. Pirteä ja iloinen ei tarvitse olla. Saa itkeä, saa kiukutella, saa sääliä itseään, saa vihata - ja saa vaikka romahtaa. Mutta elämää on jatkettava, tavalla tai toisella. Herättävä johonkin aikaan ja mentävä nukkumaan myöhemmin.
Selvää on nyt sekin, että mikään ei lopu eikä häviä elämästä noin vain. Jossain vaiheessa täytyy ehkä luopua jostain - joskus isoistakin asioista, jostain mikä on ollut todella tärkeää. Sekin on minulle vaikeaa, kaikenlainen luopuminen.
Muistan 25-vuotiaana psykologianopiskelijana pohtineeni, miksi psykologian tutkija Erik Eriksson on määritellyt nelikymppisille kehitystavoitteeksi luopumisen. Mitä se on, mistä pitää luopua, mietin silloin. Ajattelin, että ehkä omista isovanhemmista tai vanhemmista joutuu luopumaan. Ei tullut mieleen, että pitäisi luopua koko elämästä. Olen jo joutunut luopumaan joistakin asioista lonkan nivelrikon vuoksi. Joudun ehkä lopettamaan myös astangajoogan. Se sattuu, pelkkä ajatuskin, luopuminen parinkymmenen vuoden elämäntavasta. Mutta millaista olisi luopua elämästä, kun sairaasta kissasta luopuminenkin oli niin raskasta: “Mä annan sut pois/ Mä päästän sut pois/ Vaikka sattuu/ Sä annat mut pois/ Sä päästät mut pois/ Kaikkeen tottuu/ Hymyillään vaan/ Ei oo muutakaan enää antaa/ Luovutaan toisistamme hiljaa.” (Laura Närhi)
Yritän nukkua päiväunia, mutta en pysty. Ajatukset ovat sekaisin enkä jaksa niitä selvittää. Odotan ja odotan, mutta päivä ei tunnu kuluvan. Vielä viisi päivää, 120 tuntia, 7200 minuuttia. Loma on lopuillaan. Viedään poika asemalle. Olen pitkästä aikaa ihmisten ilmoilla. Katselen matkaan lähtijöitä. Haluaisin olla reipas ja iloinen, mutta en ole. Haluaisin olla se, joka lähtee, mutta minun pitää jäädä. Minun pitää odottaa.
Olen tyytyväinen, että Sauli on siinä vieressäni, eikä viemässä poikaansa Kuopioon. Ei tarvitse olla yksin. Katsotaan yhdessä lempisarjoja. Olen tyytyväinen. Olisin varmaan onnellinen - jos ei... En jatka ajatusta pidemmälle. Jos joskus jossittelu on turhaa, niin tässä ja nyt.
Sanonta, että mitään muuta ei ole pakko tehdä kuin kuolla, on valhetta. Pakko on myös elää - paitsi jos haluaa ja kykenee ottamaan hengen itseltään. Tiedän, että minä en siihen kykene. Enkä edes halua. Nyt jos koskaan haluan elää. Ja samaan aikaan pitäisi hidastaa, rauhoittua ja keskittyä vain olennaiseen. Miten tämä yhtälö on mahdollinen? Miten voi hidastaa, jos aika on ehkä käymässä vähiin? Mistä tietää, mikä on olennaista? Juuri nyt minua ei kiinnosta oikein mikään muu kuin hengissä säilyminen. Mistä minä haaveilin ennen? Muistan sen, että halusin matkoille, mutta nyt en enää välitä. Mitä muuta halusin tehdä? En kykene muistamaan. Haluan vain elää. Hengitän syvään ja mietin, miten voisin hidastaa.
Jos joka neljäs Ihminen Suomessa saa taudin elämänsä aikana, heitä tulee vastaan joka päivä. He eivät voi piiloutua sairaudelta tai elämältä. Se tulee selväksi blogeja lukiessa: On vain käytävä hoidoissa ja sitten jatkettava elämää. Pirteä ja iloinen ei tarvitse olla. Saa itkeä, saa kiukutella, saa sääliä itseään, saa vihata - ja saa vaikka romahtaa. Mutta elämää on jatkettava, tavalla tai toisella. Herättävä johonkin aikaan ja mentävä nukkumaan myöhemmin.
Selvää on nyt sekin, että mikään ei lopu eikä häviä elämästä noin vain. Jossain vaiheessa täytyy ehkä luopua jostain - joskus isoistakin asioista, jostain mikä on ollut todella tärkeää. Sekin on minulle vaikeaa, kaikenlainen luopuminen.
Muistan 25-vuotiaana psykologianopiskelijana pohtineeni, miksi psykologian tutkija Erik Eriksson on määritellyt nelikymppisille kehitystavoitteeksi luopumisen. Mitä se on, mistä pitää luopua, mietin silloin. Ajattelin, että ehkä omista isovanhemmista tai vanhemmista joutuu luopumaan. Ei tullut mieleen, että pitäisi luopua koko elämästä. Olen jo joutunut luopumaan joistakin asioista lonkan nivelrikon vuoksi. Joudun ehkä lopettamaan myös astangajoogan. Se sattuu, pelkkä ajatuskin, luopuminen parinkymmenen vuoden elämäntavasta. Mutta millaista olisi luopua elämästä, kun sairaasta kissasta luopuminenkin oli niin raskasta: “Mä annan sut pois/ Mä päästän sut pois/ Vaikka sattuu/ Sä annat mut pois/ Sä päästät mut pois/ Kaikkeen tottuu/ Hymyillään vaan/ Ei oo muutakaan enää antaa/ Luovutaan toisistamme hiljaa.” (Laura Närhi)
Yritän nukkua päiväunia, mutta en pysty. Ajatukset ovat sekaisin enkä jaksa niitä selvittää. Odotan ja odotan, mutta päivä ei tunnu kuluvan. Vielä viisi päivää, 120 tuntia, 7200 minuuttia. Loma on lopuillaan. Viedään poika asemalle. Olen pitkästä aikaa ihmisten ilmoilla. Katselen matkaan lähtijöitä. Haluaisin olla reipas ja iloinen, mutta en ole. Haluaisin olla se, joka lähtee, mutta minun pitää jäädä. Minun pitää odottaa.
Olen tyytyväinen, että Sauli on siinä vieressäni, eikä viemässä poikaansa Kuopioon. Ei tarvitse olla yksin. Katsotaan yhdessä lempisarjoja. Olen tyytyväinen. Olisin varmaan onnellinen - jos ei... En jatka ajatusta pidemmälle. Jos joskus jossittelu on turhaa, niin tässä ja nyt.
Kommentit
Lähetä kommentti