Nautinnoista ja tavoitteista
Odotan, odotan ja odotan. Aika kuluu hitaasti. Onneksi Sauli on kotona. Tehdään ruokaa ja odotetaan yhdessä, ikään kuin jotain tapahtuvaksi. Sauli on saanut luvan olla etätöissä ainakin alkuviikon, koska olen vielä toipilas. Luen ja katson televisiota vuorotellen. Ehdotan Saulille, että katsottaisiin joku elokuva. Valitsen elokuvan, joka voisi olla pelottava: Haluan ajatukset jonnekin muualle. Elokuva ei ole pelottava, niin kuin ei moni muukaan pelottavaksi luulemani elokuva. Me katsomme vielä toisenkin elokuvan. Nyt Sauli on valinnut sen. Pidän siitä, se saa ajatukset askartelemaan ja pohtimaan muuta kuin sairauttani.
Illalla yllätän taas itseni ajattelemasta, kuinka ihanaa olisi ottaa lasi viiniä. Täytyy vielä odottaa, vaikka en tiedäkään, onko sille muuta perustetta kuin glomerulussuodoksen määrä (76 vs >83). Se on vain lievää vajaatoimintaa ja saattaa olla korjaantunut jo. Ainakin sairaalassaoloaikana se parani huomattavasti muutaman päivän kuluessa. Mutta päätös on päätös. Sitä paitsi viiniä ei saa mistään sunnuntaina. Paitsi baarista, ja sinne en todellakaan lähde.
Mietin, miten tästä eteenpäin rentoudun ja pidän hauskaa. En ole tähänkään asti käyneet baareissa kovin paljon, siis vuosiin. Joskus olen kavereiden kanssa ottanut lasillisen-pari tai istunut pitempään iltaa Helsingissä, mutta sekin on ollut kerran kolmessa tai neljässä kuukaudessa. Enkä oikeastaan edes kaipaa sitä. Mutta aika usein olen rentoutuakseni juonut lasillisen-pari viiniä kotona tai juonut pari olutta saunan jälkeen, joskus useammankin. Nyt täytyy varmaan aloittaa mindfullness-harjoitukset sen sijaan. Tai alkaa vihdoin käydä avantouimassa ja saunassa. Olen suunnitellut sitä jo pari vuotta, mutta se on vain jäänyt ja jäänyt. On ollut niin kiire. Muka. Minulla on ollut väärä asenne.
Jatkan ajatuksenjuoksua pidemmälle: Jos nyt on vihdoin aika tehdä kaikki se, mitä aikoo elämässään tehdä, niin mitä se tarkoittaa. Mitä minä haluaisin tehdä vielä ennen kuin elämä on ohi…? Ensin mieleen ei tule mitään. Pää tuntuu ihan tyhjältä. Mietin, mitä tein aiemmin, siis työn lisäksi… sekään ei tule mieleen heti. Siivonnut ja pitänyt kotia kunnossa, harrastanut liikuntaa, katsonut televisiota, lukenut kirjoja nyt ainakin. Niitä haluan tehdä vastakin. Monet niistä tuntuivat aiemmin velvollisuuksilta, nyt haluan tehdä niitä, koska voin.
Yritän myös muistella, mitä asioita listasin viime vuonna, kun mietin tulevaa kesälomaa, ensimmäistä palkallista lomaa pitkään aikaan. Halusin Saulin kanssa kaupungille katselemaan ihmisiä, torikahville, puusaunaan ja uimaan järveen tai mereen. Halusin Saulin kanssa metsään, kävelemään luontoon, poimimaan marjoja ja sieniä, jopa telttailemaan puun alle. Halusin Saulin kanssa kesällä saareen, istumaan iltaa terassille, saunomaan hämärässä saunassa ja nukkumaan Saulin viereen kapeaan sänkyyn. Halusin matkalle Saulin kanssa ja Pauliinan kanssa. Lappiin vaeltamaan tai Pohjois-Norjaan. Berliini tai Prahakin voisi olla kiva. Haluan myös takaisin vapaaehtoistöihin, joista olen ollut poissa jo liian kauan, lähes 2 vuotta.
Nyt haluaisin myös kirjoittaa, jotain, vaikka runon, edes yhden runon tai vaikka novellin. Haluan tavata perheenjäseniä, omiani ja Saulin, useammin kuin ennen. Haluan viettää aikaa ystävien kanssa ja käydä teatterissa, keikolla ja näyttelyissä. Haluan ennen kaikkea olla Saulin kanssa, keskustella, halata, suudella ja rakastaa kovaa.
Mutta jään miettimään ovatko nämä elämäni tavoitteita? Ovatko nämä haluamiset sitä, mitä kutsutaan täysillä elämiseksi. En tiedä. Epäilen etteivät ole. Pitäisi tavoitella enemmän, suurempaa, parempaa. Pitäisi jättää joku jälki maailmaan. Mutta minä en osaa tehdä taidetta, rakentaa taloa tai kirjoittaa kirjaa. En osaa enkä jaksa opetella. Työni on jatkuvaa uuden opettelua, en halua tehdä sitä enää vapaa-aikana. Mikä sitten olisi minun “patsaani sillalla”, “rakentamani talo” tai “kirjoittamani kirja”? Ehkä se jää tähän blogiin... Nyt on viimeistään selvää, että olen ihan tavallinen ihminen - en tule tekemään mitään kovin suurta tai merkittävää. Elämäni on tässä ja nyt, sellaisena kuin olen itse halunnut. Ja sen pitää nyt riittää. Luopuminen ideaaleista ja suurista suunnitelmista ei tuota tuskaa. Minulla ei ole sellaisia ollutkaan, ehkä koskaan. Silti, olisi hienoa jättää joku perintö - enkä nyt tarkoita omaisuutta tai rahaa. Päätän yrittää kirjoittaa kirjeet, kaikille niille ihmisille, jotka ovat minulle tärkeitä.
Lähetän viestin Pauliinalle ja kysyn, miten töissä menee. Hänellä on koko ajan kiire ja työ on vaikeaa. Hän kertoo hakevansa sairaslomaa, koska ei jaksa enempää. Tuntuu pahalta, kun en voi tavata Pauliinaa. Haluaisin olla tukena raskaissa hetkissä, kun minulla olisi nyt aikaa. Korona-epidemian vuoksi emme voi tavata.
Illalla yllätän taas itseni ajattelemasta, kuinka ihanaa olisi ottaa lasi viiniä. Täytyy vielä odottaa, vaikka en tiedäkään, onko sille muuta perustetta kuin glomerulussuodoksen määrä (76 vs >83). Se on vain lievää vajaatoimintaa ja saattaa olla korjaantunut jo. Ainakin sairaalassaoloaikana se parani huomattavasti muutaman päivän kuluessa. Mutta päätös on päätös. Sitä paitsi viiniä ei saa mistään sunnuntaina. Paitsi baarista, ja sinne en todellakaan lähde.
Mietin, miten tästä eteenpäin rentoudun ja pidän hauskaa. En ole tähänkään asti käyneet baareissa kovin paljon, siis vuosiin. Joskus olen kavereiden kanssa ottanut lasillisen-pari tai istunut pitempään iltaa Helsingissä, mutta sekin on ollut kerran kolmessa tai neljässä kuukaudessa. Enkä oikeastaan edes kaipaa sitä. Mutta aika usein olen rentoutuakseni juonut lasillisen-pari viiniä kotona tai juonut pari olutta saunan jälkeen, joskus useammankin. Nyt täytyy varmaan aloittaa mindfullness-harjoitukset sen sijaan. Tai alkaa vihdoin käydä avantouimassa ja saunassa. Olen suunnitellut sitä jo pari vuotta, mutta se on vain jäänyt ja jäänyt. On ollut niin kiire. Muka. Minulla on ollut väärä asenne.
Jatkan ajatuksenjuoksua pidemmälle: Jos nyt on vihdoin aika tehdä kaikki se, mitä aikoo elämässään tehdä, niin mitä se tarkoittaa. Mitä minä haluaisin tehdä vielä ennen kuin elämä on ohi…? Ensin mieleen ei tule mitään. Pää tuntuu ihan tyhjältä. Mietin, mitä tein aiemmin, siis työn lisäksi… sekään ei tule mieleen heti. Siivonnut ja pitänyt kotia kunnossa, harrastanut liikuntaa, katsonut televisiota, lukenut kirjoja nyt ainakin. Niitä haluan tehdä vastakin. Monet niistä tuntuivat aiemmin velvollisuuksilta, nyt haluan tehdä niitä, koska voin.
Yritän myös muistella, mitä asioita listasin viime vuonna, kun mietin tulevaa kesälomaa, ensimmäistä palkallista lomaa pitkään aikaan. Halusin Saulin kanssa kaupungille katselemaan ihmisiä, torikahville, puusaunaan ja uimaan järveen tai mereen. Halusin Saulin kanssa metsään, kävelemään luontoon, poimimaan marjoja ja sieniä, jopa telttailemaan puun alle. Halusin Saulin kanssa kesällä saareen, istumaan iltaa terassille, saunomaan hämärässä saunassa ja nukkumaan Saulin viereen kapeaan sänkyyn. Halusin matkalle Saulin kanssa ja Pauliinan kanssa. Lappiin vaeltamaan tai Pohjois-Norjaan. Berliini tai Prahakin voisi olla kiva. Haluan myös takaisin vapaaehtoistöihin, joista olen ollut poissa jo liian kauan, lähes 2 vuotta.
Nyt haluaisin myös kirjoittaa, jotain, vaikka runon, edes yhden runon tai vaikka novellin. Haluan tavata perheenjäseniä, omiani ja Saulin, useammin kuin ennen. Haluan viettää aikaa ystävien kanssa ja käydä teatterissa, keikolla ja näyttelyissä. Haluan ennen kaikkea olla Saulin kanssa, keskustella, halata, suudella ja rakastaa kovaa.
Mutta jään miettimään ovatko nämä elämäni tavoitteita? Ovatko nämä haluamiset sitä, mitä kutsutaan täysillä elämiseksi. En tiedä. Epäilen etteivät ole. Pitäisi tavoitella enemmän, suurempaa, parempaa. Pitäisi jättää joku jälki maailmaan. Mutta minä en osaa tehdä taidetta, rakentaa taloa tai kirjoittaa kirjaa. En osaa enkä jaksa opetella. Työni on jatkuvaa uuden opettelua, en halua tehdä sitä enää vapaa-aikana. Mikä sitten olisi minun “patsaani sillalla”, “rakentamani talo” tai “kirjoittamani kirja”? Ehkä se jää tähän blogiin... Nyt on viimeistään selvää, että olen ihan tavallinen ihminen - en tule tekemään mitään kovin suurta tai merkittävää. Elämäni on tässä ja nyt, sellaisena kuin olen itse halunnut. Ja sen pitää nyt riittää. Luopuminen ideaaleista ja suurista suunnitelmista ei tuota tuskaa. Minulla ei ole sellaisia ollutkaan, ehkä koskaan. Silti, olisi hienoa jättää joku perintö - enkä nyt tarkoita omaisuutta tai rahaa. Päätän yrittää kirjoittaa kirjeet, kaikille niille ihmisille, jotka ovat minulle tärkeitä.
Lähetän viestin Pauliinalle ja kysyn, miten töissä menee. Hänellä on koko ajan kiire ja työ on vaikeaa. Hän kertoo hakevansa sairaslomaa, koska ei jaksa enempää. Tuntuu pahalta, kun en voi tavata Pauliinaa. Haluaisin olla tukena raskaissa hetkissä, kun minulla olisi nyt aikaa. Korona-epidemian vuoksi emme voi tavata.
Kommentit
Lähetä kommentti