Odottaminen jatkuu osa 2
Lääkäri tulee melkein heti heräämisen jälkeen. En edes ehdi jännittää, mitä tuleman pitää, kun lääkäri jo kertoo, että “kaikki paha saatiin pois”. Kysyn vielä, oliko munuaiskapseli ehjä. Patologi kertoo sitten, kun on tutkinut sen, lääkäri sanoo. Olen huojentunut: Kasvain ei siis ollut vielä levinnyt imusolmukkeisiin, kuten pelkäsin. Vain yksi imusolmuke oli turvonnut ja se poistettiin jo. Voisin halata lääkäriä, mutta tietenkään en tee sitä.
Nyt sitten jäädään odottamaan, tuleeko etäpesäkkeitä keuhkoihin, maksaan, luustoon tai aivoihin. Odotan taas, vaikka en haluaisi enää odottaa. Olen jo odottanut 3 viikkoa, 21 päivää. Tämä on helposti leviävä tauti: 20-40 % riippuen kasvaimen koosta, levinneisyydestä ja erilaistumisasteesta saa etäpesäkkeitä, jotkut leikkauksesta huolimatta, ja 60-80 % siis ei. Toivon niin kovasti, että kuulun siihen 60-80 %:iin. Niin paljon, että en ole koskaan ikinä toivonut mitään niin paljon. Tekee melkein mieli rukoilla, vaikka en usko Jumalaan. Mietin jo, miten pystyn vastaanottamaan patologin lausunnon tiedot: jos siitä käykin ilmi, että riski saada etäpesäkkeitä on suuri. Entä jos seurantakäyntejä tarjotaan liian harvoin riskiin nähden? Pystynkö vaatimaan tiheämpää väliä? Mieleeni tulvii kysymyksiä. Entä jos... Minulla on väärä asenne, en ole kiltti potilas, joka odottaa tietoja kiltisti. Vaadin ja pyydän liikaa.
En jaksa ajatella enempää. Lääkkeet väsyttävät ja mieli on apea. Saulikaan ei pääse käymään tänään. Tuntuu yksinäiseltä, vaikka sukulaisilta ja ystäviltä tulee viestejä, joissa kysytään, miten voin. Ihan kuin leikkaus olisi tärkein asia voinnissani. Kukaan ei kysy, miten jaksan henkisesti, pelkäänkö kuolemaa tai etäispesäkkeitä tai hoidon puutetta.
Sitten tulee fysioterapeutti ja ehdottaa sängystä ylös nousemista. Nousen ylös niin kuin olen harjoitellut, terveen kyljen kautta. Haavaa vihlaisee vähän, mutta pääsen ylös ja takaisin makuulle helposti. Saan myös puhalluspullon, jonka avulla pitäisi saada palleahengitys kulkemaan ja happpisaturaatio nousemaan. Pelkään, että saan yskänkohtauksen tai että keuhkoistani nousee limaa, niin kuin fysioterapeutin antamassa oppaassa sanotaan. Yskiminen ei tässä tilanteessa tunnu mahdolliselta. Tunnen yhden korahduksen keuhkoputkessani puhallellessani pulloon, mutta en tunne tarvetta yskiä, onneksi. Happisaturaatio on puhaltamisen jälkeen 99 %. Olen tyytyväinen.
Päätän, että huomenna kysyn, voinko käydä vessassa itse. Sitten tuo inhottava katetri otetaan pois. Odotan sitä: sairaalassa oleminen on näemmä yhtä odottamista, ruuan, fysioterapeutin, lääkärin ja lääkkeiden odottamista. Onneksi minulla on tabletti, josta katsoa televisiota. Yritän jutella jotain huonetovereidenkin kanssa, mutta he tuntuvat haluavan olla omissa oloissaan, puhelimiinsa syventyneinä.
Nyt sitten jäädään odottamaan, tuleeko etäpesäkkeitä keuhkoihin, maksaan, luustoon tai aivoihin. Odotan taas, vaikka en haluaisi enää odottaa. Olen jo odottanut 3 viikkoa, 21 päivää. Tämä on helposti leviävä tauti: 20-40 % riippuen kasvaimen koosta, levinneisyydestä ja erilaistumisasteesta saa etäpesäkkeitä, jotkut leikkauksesta huolimatta, ja 60-80 % siis ei. Toivon niin kovasti, että kuulun siihen 60-80 %:iin. Niin paljon, että en ole koskaan ikinä toivonut mitään niin paljon. Tekee melkein mieli rukoilla, vaikka en usko Jumalaan. Mietin jo, miten pystyn vastaanottamaan patologin lausunnon tiedot: jos siitä käykin ilmi, että riski saada etäpesäkkeitä on suuri. Entä jos seurantakäyntejä tarjotaan liian harvoin riskiin nähden? Pystynkö vaatimaan tiheämpää väliä? Mieleeni tulvii kysymyksiä. Entä jos... Minulla on väärä asenne, en ole kiltti potilas, joka odottaa tietoja kiltisti. Vaadin ja pyydän liikaa.
En jaksa ajatella enempää. Lääkkeet väsyttävät ja mieli on apea. Saulikaan ei pääse käymään tänään. Tuntuu yksinäiseltä, vaikka sukulaisilta ja ystäviltä tulee viestejä, joissa kysytään, miten voin. Ihan kuin leikkaus olisi tärkein asia voinnissani. Kukaan ei kysy, miten jaksan henkisesti, pelkäänkö kuolemaa tai etäispesäkkeitä tai hoidon puutetta.
Sitten tulee fysioterapeutti ja ehdottaa sängystä ylös nousemista. Nousen ylös niin kuin olen harjoitellut, terveen kyljen kautta. Haavaa vihlaisee vähän, mutta pääsen ylös ja takaisin makuulle helposti. Saan myös puhalluspullon, jonka avulla pitäisi saada palleahengitys kulkemaan ja happpisaturaatio nousemaan. Pelkään, että saan yskänkohtauksen tai että keuhkoistani nousee limaa, niin kuin fysioterapeutin antamassa oppaassa sanotaan. Yskiminen ei tässä tilanteessa tunnu mahdolliselta. Tunnen yhden korahduksen keuhkoputkessani puhallellessani pulloon, mutta en tunne tarvetta yskiä, onneksi. Happisaturaatio on puhaltamisen jälkeen 99 %. Olen tyytyväinen.
Päätän, että huomenna kysyn, voinko käydä vessassa itse. Sitten tuo inhottava katetri otetaan pois. Odotan sitä: sairaalassa oleminen on näemmä yhtä odottamista, ruuan, fysioterapeutin, lääkärin ja lääkkeiden odottamista. Onneksi minulla on tabletti, josta katsoa televisiota. Yritän jutella jotain huonetovereidenkin kanssa, mutta he tuntuvat haluavan olla omissa oloissaan, puhelimiinsa syventyneinä.
Kommentit
Lähetä kommentti