Paluu arkeen, melkein

Herään aamulla aina samaan aikaan kuin Saulikin, vaikka en töihin lähdekään. Haluan tehdä Saulille aamiaista ja pysyä samassa rytmissä. Tänään on pakko käydä kaupassa, vaikka koronatartunta pelottaakin. Teen listaa ja mietin, mitä haluaisin syödä. Ruokahalu ei ole kuitenkaan vielä palannut. Lohkoperunoita lukuun ottamatta en tunnista mitään mielihaluja, vieläkään. Pyydän Saulia tuomaan kaikkea, mistä pidän - siltä varalta, että jotain niistä tekisi mieli syödä - ja tietysti kaikkea terveellistä. Itse en uskalla lähteä, vaikka tekisi mieli lähteä jonnekin, edes kauppaan. Korona-epidemian vuoksi on myös mietittävä ruokalistaa moneksi päiväksi. Aamun tunnit kuluvat melkein odottamatta, kun käyn läpi reseptejä.

Iltapäivällä luen sängyssä ja huomaan, että olen todella väsynyt. Nukahdan melkein tunniksi ja se tuntuu hyvältä. Pahin stressi on vähän laantunut, kun pystyn taas nukkumaan. Herätessäni tunnen itseni virkeäksi ja voimakkaaksi. Ensimmäistä kertaa kolmeen viikkoon tuntuu siltä, että voisin hyvin tehdä joogaharjoituksen. Sitä en voi kuitenkaan tehdä. Vielä on odotettava viisi viikkoa.

Illalla katson sydän syrjällä, kun Sauli lähtee kauppaan ja odotan. Pelkään, että hän on saanut korona-tartunnan. Se ei tietenkään selviä ennen kuin ehkä 2-3 päivän kuluttua. Siihen asti pelkään. Olen tyytyväinen, että kauppaan ei tarvitse lähteä viiteen päivään.