Paluu sairaalaan
Aamu alkaa sillä, että vuodan taas verta. Ehkä kävely rasitti sittenkin liikaa. Sauli vie minut takaisin sairaalaan. Odotan sängyllä tuomiota. Ketään ei näy. Sitten tulee hoitajaharjoittelija ohjaajansa kanssa ja kyselee kaikenlaista. Otetaan verenpaine, lämpö ja verensokeri. Saan vettä, että voisin antaa virtsanäytteen. Istu sängyllä ja odotan. Kuuntelen viereisen potilaan tarinaa siitä, miten hän oli ennen eläkkeelle pääsyään hoitajana sairaalassa. Sitten hän kertoo koko sairaushistoriansa hoitajaharjoittelijalle.
Saan pissattua purkkiin. Verta ei enää tule. Odotan lääkäriä ja nälkä kaihertaa vatsaani. On jo lounasaika, mutta päivystyspoliklinikalla ei tarjoilla lounasta. Lääkäri tulee ja kertoo, että saan lähteä kotiin. Sanon että pelottaa. En halua mennä kotiin pelkäämään. Lääkäri sanoo soittavansa osastolla minua hoitaneelle lääkärille. Myös toinen lääkäri on sitä mieltä, että osastohoidon perusteet eivät täyty, kun verenvuoto on lakannut eikä kipuja ole.
Pyydän soittamaan Kela-taksin ja menen aulaan odottamaan. Odotan tunnin. Kysyn sitten aulan neuvonnasta, onko taksi tulossa. Vartin päästä kuulemma tulee. Odotan 20 minuuttia. Joudun menemään taas vessaan. Sillä välin taksinkuljettaja tulee etsimään minua. Onneksi hän ei ole vielä lähtenyt, kun tulen vessasta. Matka tuntuu pitkältä, ja onhan se, melkein 100 km. Mietin kuinka usein minun täytyy tämä matka vielä tehdä ennen leikkausta. Pelkään mennä kotiin, sitä että tulee kipua, sitä että täytyy pelätä verenvuodon alkamista. Kotona menen sänkyyn. En saa unta, vaikka olen väsynyt. Tunnen itseni taas maailman yksinäisimmäksi ihmiseksi.
Lähetän kuvan lääkärintodistuksesta esimiehelle ja pyydän, ettei hän kertoisi diagnoosista vielä kollegoille - kerron sitten itse, jos ja kun pystyn. Selaan sähköposteja ja mietin, milloin oikeasti kykenen menemään töihin. Vai onko työ sittenkin pelastus, tilaisuus ajatella jotain ihan muuta, uppoutua tärkeisiin (tärkeämpiin?) asioihin? En tiedä.
Sitten mietin, mitä voisin syödä. Päädyn tekemään kasvistortillan quorn-kuutioilla. Sitten tulee mieleen keskustelu Pauliinan kanssa ruokavaliosta. Liika proteiini on pahasta munuaispotilaalle. Masennun: olenko nyt rasittanut munuaisiani turhaan quornilla...? Syön vastapainoksi lisää kasviksia. Huomenna ostan marjoja ja vesimelonin, joka alentaa verenpainetta. Opettelen heti huomenna syömään munuaispotilaan ruokavalion mukaan. Ei tummaa tai kokojyväleipää, ei liikaa proteiinia, ei lisättyä fosforia eikä liikaa kaliumia. Lopetan makeutusaineen käytön natriumin pelossa. Sakariini ja syklamaatti sisältävät natriumia. Vietän loppupäivän Finelin kanssa ja tarkistan kalium- ja fosforipitoisuuksia eri ruoka-aineista. Mistä nyt saan kuituja, kun psyllium ei ole hyväksi, pohdin. Päätän ostaa kauraleipää. Tekee mieli kahvia, mutta kahvissa on paljon kaliumia. Suklaatakin otan vain yhden palan. Siinä on paljon fosforia. Tekee mieli karkkia, lohdukkeeksi. Juominen on nyt todella tärkeää. Aloitan tukkimiehen kirjanpidon: Lasken juomani desilitrat, varmuuden vuoksi.
Saan pissattua purkkiin. Verta ei enää tule. Odotan lääkäriä ja nälkä kaihertaa vatsaani. On jo lounasaika, mutta päivystyspoliklinikalla ei tarjoilla lounasta. Lääkäri tulee ja kertoo, että saan lähteä kotiin. Sanon että pelottaa. En halua mennä kotiin pelkäämään. Lääkäri sanoo soittavansa osastolla minua hoitaneelle lääkärille. Myös toinen lääkäri on sitä mieltä, että osastohoidon perusteet eivät täyty, kun verenvuoto on lakannut eikä kipuja ole.
Pyydän soittamaan Kela-taksin ja menen aulaan odottamaan. Odotan tunnin. Kysyn sitten aulan neuvonnasta, onko taksi tulossa. Vartin päästä kuulemma tulee. Odotan 20 minuuttia. Joudun menemään taas vessaan. Sillä välin taksinkuljettaja tulee etsimään minua. Onneksi hän ei ole vielä lähtenyt, kun tulen vessasta. Matka tuntuu pitkältä, ja onhan se, melkein 100 km. Mietin kuinka usein minun täytyy tämä matka vielä tehdä ennen leikkausta. Pelkään mennä kotiin, sitä että tulee kipua, sitä että täytyy pelätä verenvuodon alkamista. Kotona menen sänkyyn. En saa unta, vaikka olen väsynyt. Tunnen itseni taas maailman yksinäisimmäksi ihmiseksi.
Lähetän kuvan lääkärintodistuksesta esimiehelle ja pyydän, ettei hän kertoisi diagnoosista vielä kollegoille - kerron sitten itse, jos ja kun pystyn. Selaan sähköposteja ja mietin, milloin oikeasti kykenen menemään töihin. Vai onko työ sittenkin pelastus, tilaisuus ajatella jotain ihan muuta, uppoutua tärkeisiin (tärkeämpiin?) asioihin? En tiedä.
Sitten mietin, mitä voisin syödä. Päädyn tekemään kasvistortillan quorn-kuutioilla. Sitten tulee mieleen keskustelu Pauliinan kanssa ruokavaliosta. Liika proteiini on pahasta munuaispotilaalle. Masennun: olenko nyt rasittanut munuaisiani turhaan quornilla...? Syön vastapainoksi lisää kasviksia. Huomenna ostan marjoja ja vesimelonin, joka alentaa verenpainetta. Opettelen heti huomenna syömään munuaispotilaan ruokavalion mukaan. Ei tummaa tai kokojyväleipää, ei liikaa proteiinia, ei lisättyä fosforia eikä liikaa kaliumia. Lopetan makeutusaineen käytön natriumin pelossa. Sakariini ja syklamaatti sisältävät natriumia. Vietän loppupäivän Finelin kanssa ja tarkistan kalium- ja fosforipitoisuuksia eri ruoka-aineista. Mistä nyt saan kuituja, kun psyllium ei ole hyväksi, pohdin. Päätän ostaa kauraleipää. Tekee mieli kahvia, mutta kahvissa on paljon kaliumia. Suklaatakin otan vain yhden palan. Siinä on paljon fosforia. Tekee mieli karkkia, lohdukkeeksi. Juominen on nyt todella tärkeää. Aloitan tukkimiehen kirjanpidon: Lasken juomani desilitrat, varmuuden vuoksi.
Kommentit
Lähetä kommentti