Pelkoja
Olen kotona ja kaikki tuntuu normaalilta, paitsi se, että olen kotona keskellä päivää, yksin. Eikä nyt ole talvilomakaan, vielä. Juon vettä tunnin välein, että munuaiset saisivat huuhtelua. Mietin taas, miten kerron sairaudesta siskolle ja vanhemmille. En halua kuulla itkua ja järkytyksen henkäisyä. En halua kuulla sääliä ja heidän itsesääliään. Haluan suojella itseäni järkytykseltä, pelolta ja surulta. Aistin niiden jo vyöryvän kohti. Juuri nyt en kaipaa suuria tunteita. Haluan mieluummin tukahduttaa tai ainakin vaimentaa ne kaikki. “En voi tarjota lohtua/ sillä olen vain ihminen./ En voi tarjota lämpöä/ sillä itsekin palelen. (Kotiteollisuus.)
Istun sohvalla ja mietin, mitä tekisin. Verenvuodon pelossa en uskalla mennä edes kävelylle. Menen kuitenkin ulos, 5 minuutiksi hengittelemään. Kävelen niin rauhallisesti kuin osaan. Käyn vessassa puolen tunnin välein ja tarkistan virtsan värin. Mitään muutosta ei tule koko päivänä. Pelkään vieläkin verenvuotoa. Yritän hengittää syvään ja rauhoittaa mieleni. Juon vettä ja rukoilen.
Odotan Saulia ja toivon, että saisin nukuttua päiväunet. Syön lounasta ja menen sänkyyn. Uni ei tule. Olen hereillä enemmän kuin koko talvena. Kuuntelen sydämeni sykettä. Verenpaine on koholla, kuulen sen ilman mittariakin. Verenpaine ei ole noussut tällaisiin lukemiin moniin vuosiin, ei sen jälkeen, kun sain tyroksiinit kilpirauhasen vajaatoimintaan 17 vuotta sitten.
Soitan siskolle. “Onko kiire? Ei ole kivaa tapaa sanoa tätä...”, aloitan. Siskon kiireet lasten kanssa taukoavat, kun kerron kasvaimesta. Pyydän, että sisko soittaisi vanhemmille. En halua vastaanottaa heidän järkytystään. Sisko kertoo: Isä ei järkyty; Äiti ei vastaa. Lähetän siskolle linkin verkkosivustolle, jossa kerrotaan perustiedot kasvaimesta ja sen hoidosta. Toivon, että ei tarvitse kertoa lisää.
Illalla viestittelen Pauliinan kanssa verenpaineestani. Hän on sairaanhoitaja. Paine on ollut korkea jo 2 viikkoa. Voiko se vahingoittaa verisuonia, mietin jatkuvasti. Pauliina sanoo, että paineeni eivät ole kovin korkeat ja niiden miettiminen voi nostaa paineita. Syön annoksen vesimelonia ja mieleni rauhoittuu. Tunnen silti itseni irralliseksi maailmasta.
Istun sohvalla ja mietin, mitä tekisin. Verenvuodon pelossa en uskalla mennä edes kävelylle. Menen kuitenkin ulos, 5 minuutiksi hengittelemään. Kävelen niin rauhallisesti kuin osaan. Käyn vessassa puolen tunnin välein ja tarkistan virtsan värin. Mitään muutosta ei tule koko päivänä. Pelkään vieläkin verenvuotoa. Yritän hengittää syvään ja rauhoittaa mieleni. Juon vettä ja rukoilen.
Odotan Saulia ja toivon, että saisin nukuttua päiväunet. Syön lounasta ja menen sänkyyn. Uni ei tule. Olen hereillä enemmän kuin koko talvena. Kuuntelen sydämeni sykettä. Verenpaine on koholla, kuulen sen ilman mittariakin. Verenpaine ei ole noussut tällaisiin lukemiin moniin vuosiin, ei sen jälkeen, kun sain tyroksiinit kilpirauhasen vajaatoimintaan 17 vuotta sitten.
Soitan siskolle. “Onko kiire? Ei ole kivaa tapaa sanoa tätä...”, aloitan. Siskon kiireet lasten kanssa taukoavat, kun kerron kasvaimesta. Pyydän, että sisko soittaisi vanhemmille. En halua vastaanottaa heidän järkytystään. Sisko kertoo: Isä ei järkyty; Äiti ei vastaa. Lähetän siskolle linkin verkkosivustolle, jossa kerrotaan perustiedot kasvaimesta ja sen hoidosta. Toivon, että ei tarvitse kertoa lisää.
Illalla viestittelen Pauliinan kanssa verenpaineestani. Hän on sairaanhoitaja. Paine on ollut korkea jo 2 viikkoa. Voiko se vahingoittaa verisuonia, mietin jatkuvasti. Pauliina sanoo, että paineeni eivät ole kovin korkeat ja niiden miettiminen voi nostaa paineita. Syön annoksen vesimelonia ja mieleni rauhoittuu. Tunnen silti itseni irralliseksi maailmasta.
Kommentit
Lähetä kommentti