Postia
Aamulla virtsa on taas punaista. Päätän etten lähde vielä sairaalaan. Juon paljon vettä ja juoksen vessassa tarkistamassa virtsan väriä. Se alkaa onneksi vaalentua nopeasti. Äiti soittaa ja kysyy, miten voin. “Ihan tavallisesti”, vastaan. Hänen äänestään kuultaa huoli ja itku. Minä en halua puhua sairaudesta sen enempää. Pyydän, ettei hän soittaisi joka päivä. Sovin äidin kanssa, että soitellaan niin kuin aina ennenkin, kerran-pari viikossa. Luen taas tusinoittain verkkosivuja sairaudestani. Tulen hyvälle mielelle - erilaisia hoitomahdollisuuksia on paljon, vaikka kemoterapia ja sädehoito eivät tähän auta.
Kävelen 15 minuuttia raikkaassa ja aurinkoisessa kevätsäässä. Haen jopa postit. Sain kirjeen sairaalasta. Luulen sitä laskuksi ja avaan sen. Kirjeessä on sairaskertomukseni. Tiesin että kasvain on iso, mutta en sitä, kuinka iso. Nyt tiedän senkin. Siinä se lukee, mustaa valkoisella. Alan itkeä ääneen. Nyt se on selvää, minä kuolen tähän. En uskalla edes sanoa ääneen sitä “syöpä”. Mieluummin vain kasvain tai “se”. Henki salpautuu ja verenpaine nousee entisestään. Pelkään niin kuin en koskaan ennen. Päässä takoo Apulannan sanat: “Päästä mut pois, päästä mut pois. Ansakuopan pohjalta jonne sä minut toit. Ihon aukoi, saumat ratkoi. Luulen että teit sen siksi koska sinä voit. Mitä minulle syötät? Perkeleen työtä. Ja sisällä syntyy syöpä.”
Menen sänkyyn makaamaan ja itken silmät päästäni. Mietin kuolemaa ja kärsimystä ennen sitä. En halua enää lukea mitään verkkosivuja. Mikään ajatus ei enää lohduta. Kun Sauli tulee töistä, en uskalla kertoa ajatuksistani. Sanon vaan, että nyt tarvitsen halausta. Liimaudun kiinni häneen koko illaksi. Näen kuinka hän ahdistuu. Mä en halua kuolla vielä, sanon itkuisesti. Et sä nyt tähän kuole, Sauli sanoo. Halaan ja suutelen Saulia koko illan, vähän väliä. Kosketus ja läheisyys on ainoa asia, joka lohduttaa. Ethän sä jätä mua, kuiskaan Saulille. En, Sauli sanoo melkein vihaiselta kuulostaen.
Yöllä herään painon tunteeseen kyljessä. Yritän tunnustella kylkikaaren alta, onko siellä joku sormin havaittava möykky. En löydä mitään. Kävelen huoneissa edestakaisin ja pelko kuristaa kurkkua. Seison ikkunan ääressä ja mietin, voinko enää koskaan olla onnellinen. Menen takaisin sänkyyn. En saa unta ja pyörin sängyssä kyljeltä toiselle. Pelkään herättäväni Saulin.
Kävelen 15 minuuttia raikkaassa ja aurinkoisessa kevätsäässä. Haen jopa postit. Sain kirjeen sairaalasta. Luulen sitä laskuksi ja avaan sen. Kirjeessä on sairaskertomukseni. Tiesin että kasvain on iso, mutta en sitä, kuinka iso. Nyt tiedän senkin. Siinä se lukee, mustaa valkoisella. Alan itkeä ääneen. Nyt se on selvää, minä kuolen tähän. En uskalla edes sanoa ääneen sitä “syöpä”. Mieluummin vain kasvain tai “se”. Henki salpautuu ja verenpaine nousee entisestään. Pelkään niin kuin en koskaan ennen. Päässä takoo Apulannan sanat: “Päästä mut pois, päästä mut pois. Ansakuopan pohjalta jonne sä minut toit. Ihon aukoi, saumat ratkoi. Luulen että teit sen siksi koska sinä voit. Mitä minulle syötät? Perkeleen työtä. Ja sisällä syntyy syöpä.”
Menen sänkyyn makaamaan ja itken silmät päästäni. Mietin kuolemaa ja kärsimystä ennen sitä. En halua enää lukea mitään verkkosivuja. Mikään ajatus ei enää lohduta. Kun Sauli tulee töistä, en uskalla kertoa ajatuksistani. Sanon vaan, että nyt tarvitsen halausta. Liimaudun kiinni häneen koko illaksi. Näen kuinka hän ahdistuu. Mä en halua kuolla vielä, sanon itkuisesti. Et sä nyt tähän kuole, Sauli sanoo. Halaan ja suutelen Saulia koko illan, vähän väliä. Kosketus ja läheisyys on ainoa asia, joka lohduttaa. Ethän sä jätä mua, kuiskaan Saulille. En, Sauli sanoo melkein vihaiselta kuulostaen.
Yöllä herään painon tunteeseen kyljessä. Yritän tunnustella kylkikaaren alta, onko siellä joku sormin havaittava möykky. En löydä mitään. Kävelen huoneissa edestakaisin ja pelko kuristaa kurkkua. Seison ikkunan ääressä ja mietin, voinko enää koskaan olla onnellinen. Menen takaisin sänkyyn. En saa unta ja pyörin sängyssä kyljeltä toiselle. Pelkään herättäväni Saulin.
Kommentit
Lähetä kommentti