Takaisin kotiin

Aamulla herään kovaan selkäsärkyyn ja yritän hieroa sitä käsillä, minkä yletän, mutta se ei auta. On pakko nousta ylös. Lähden kävelylle jo ennen aamupalaa. Kun tulen takaisin huoneeseen, juttelen huonetovereiden kanssa leikkauksista ja siitä, miksi olen niin hyväkuntoinen verrattuna heihin. Uskon, että se johtuu siitä, etten ole tuntenut itseäni varsinaisesti sairaaksi missään vaiheessa ja olen ollut sairaalaan tullessani hyvässä kunnossa. Siihen voi vaikuttaa sekin, että nukutusaineet eivät aiheuta minulle pahoinvointia. Taustatietolomakkeessa on kysytty, koenko usein matkapahoinvointia. Ehkä se liittyy asiaan myös: jos on herkkä matkapahoinvoinnille, tulee pahoinvointia helpommin myös nukutuksen jälkeen. Minä olen pystynyt syömään heti ensimmäisestä päivästä lähtien ja olen pakottanut itseni syömään, vaikka ruoka ei ollut kovin hyvää.

Kirjoitan Saulille, että toisi jotain karkkia. En kaipaa niinkään makeaa syötävää kuin jotakin lohduketta. Tavallisesti söisin suklaata, mutta se on nyt pannassa, koska se sisältää paljon fosforia. Haluan myös puhtaat sukat, jos vaikka pääsisin jo huomenna kotiin.

Lääkäri tulee ja käy läpi laboratoriotulokset ja verenpaineen. Hän myös kysyy vointia - ensimmäisenä kaikista. Pidän tästä lääkäristä heti. Kerron, että voin hyvin ja kävelen käytävällä itsekseni. Kysyn, milloin pääsisin kotiin. Huonetoverille puhuttiin kotiutuksesta maanantaina. Minulle hän ehdottaa kotiinlähtöä tänään. Katson hoitajaa ja kysyn, ehtiikö hän vielä kotiuttaa minut tänään. Hoitaja sanoo ehtivänsä. Kysyn vielä voimieni tunnossa lääkäriltä, että kuka voisi vastata kysymyksiin sairaudestani. Lääkäri lupaa vastata, jos ehtii kierron jälkeen. Olen todella tyytyväinen. Lähetän heti ilosanoman Saulille: pääsen kotiin omaan sänkyyn TÄNÄÄN.

Puolen tunnin päästä hoitaja hakee minut lääkärin huoneeseen ja saan asiallisia vastauksia mieltäni polttaneisiin kysymyksiin, vihdoinkin. Joitakin kysymyksiä lääkäri väistelee, koska ei ole omien sanojensa mukaan munuaisasiantuntija vaan virtsarakkoasiantuntija. Olen kuitenkin tyytyväinen, että olen saanut sanotuksi kysymyksen ääneen. Helpotuksen tunne valtaa minut, ainakin hetkeksi.

Hoitaja tulee papereiden kanssa ja käy ne läpi. Hän kertoo, että jatkoseurantaa-aika varataan heti maanantaina ja saan siitä tiedon postissa. Saan haavanhoito-ohjeen, yhteystietoja ja reseptejä kotiin. Sitten alan odottaa Saulia. Olen hyvällä tuulella ensimmäistä kertaa kolmeen viikkoon. Edes odottaminen ei tunnu kamalalta. Juttelen niitä näitä huonetovereiden kanssa ja sanon, että toivottavasti nähdään, mutta ei enää täällä. Sauli tulee ja pyydän häntä pukemaan minulle sukat. En saa taivuttaa vielä jalkoihin asti. Housut joudun jättämään auki, en uskalla laittaa kangasta haavan päälle vielä. Ulkona tulee ja aurinko paistaa. Matkalla päätän olla ajattelematta mitään pahoja asioita tänään.

Kotiin tultua on samanlainen olo kuin olisin ollut matkalla: vähän tyhjä ja keskeneräinen olo. Istun sohvalle ja mietin, mitä nyt pitäisi tehdä. Lähden Saulin kanssa kauppaan. En keksi oikein mitään, mitä haluaisin syödä. Ei ole vieläkään nälkä. Ostan apteekista verenohennuslääkkeitä. Ne ovat kalliita, lähes 80 euroa.

Kotona keskityn ruuanlaittoon ja yritän saada jostain tuoksusta tai mausta tunteen, että olisi nälkä. En tunne mitään. Syön silti sen verran kuin uskon tarvitsevani, etten laihdu lisää. Sairaalassa on pudonnut pari kiloa. Varmaan kadonnutta lihasta, ajattelen. Ruoka maistuu paremmalta kuin sairaalassa, mutta ei niin hyvältä kuin maistuisi, jos olisi normaali ruokahalu.

Ruuan jälkeen katsotaan televisiota Saulin kanssa ja tuntuu tavalliselta sunnuntai-illalta. Paitsi että tänään on lauantai. Sauli menee saunaan, minä en. En saa saunoa vielä, en ennen kuin hakaset on poistettu haavasta. Tekee mieli saunaolutta. Maistan suullisen Saulin oluesta. Se maistuu hyvältä. Mutta en voi kuvitellakaan juovani edes lasillista - se vaan tuntuu niin epäterveelliseltä. Olen päättänyt antaa armoa jäljelle jääneelle munuaiselle ja noudattaa munuaispotilaan ruokavaliota tai jotain sinnepäin, ainakin 4 viikkoa. Pääsiäisviikolla voin harkita sitten saunaolutta. Mietin voinkohan enää koskaan juoda alkoholia niin kuin ennen, ilman pientäkään syyllisyyttä. En ole koskaan hukuttanut murheitani juomalla, mutta nyt käy mielessä, miten ihanaa olisi juoda itselleen parempi mieli. Ehkä ajatuksetkaan eivät kiertäisi kehää koko ajan. Minulla on väärä asenne. Tietenkään en tee sitä, se olisi vastoin periaatteitani ja tuhoaisi terveyttäni.

Kymmeneltä menen suihkuun ja sitten sänkyyn. Toivon sydämestäni, että kissa tulisi jalkopäähän nukkumaan. Luulen valvovani vielä tunteja, mutta nukahdankin nopeasti - omassa sängyssä on hyvä olla.