Tarkempi, huolellisempi, parempi
Aamulla en pysty nousemaan. Kylki on vähän kipeä. Olen nukkunut selälläni koko yön ja selkäkin on kipeä. Otan ekan Panadolin sairaalasta lähdön jälkeen. En jaksa nousta. Saulikin nukkuu puoli kahdeksaan. Raahaudun keittiöön. Minun pitää keittää kahvia. Pitää auttaa Saulia. Saulin mentyä palaan sänkyyn. En saa enää unta. Tartun kirjaan. Sitten herään horroksestani. Minulla on kiire. Pitää selvittää ruokavalio. Leikkauksen jälkeen en voi enää palata entiseen. Pitää olla tarkempi, huolellisempi, parempi. Pitää syödä kasviksia ja marjoja. Mitä muuta voin syödä? Proteiineja pitää syödä niukasti. Voinko syödä soijaa, nyhtökauraa, härkistä, quornia, juustoa? Uskallanko syödä enää vitamiineja tai kuitulisää? On pakko tehdä joku arvio, muuten kaikesta syödystä tulee huono omatunto. Selaan Fineliä ja lasken koko aamun. Saan uuden listan valmiiksi ennen lounasta. Nousen ylös ja käyn kävelyllä. Tunnen itseni reippaammaksi.
Sitten mieleen tulee kauhistuttava ajatus: jos alan syödä vain terveellisiä asioita, elämästä katoaa ilo. Ja entä jos syön terveellisesti, mutta se ei sitten autakaan - romahdanko sitten? Tiedän että minulla on tapana yrittää turhaan hallita asioita, joille en voi mitään. Onko tämä niitä asioita? Pitäisikö minun terveellisen ruokavalion sijaan keskittyä vain siihen, että nautin jäljelle jääneestä ajasta? Olen lamaantunut. Keitän kahvia ja juon vettä.
Avaan tietokoneen ja mietin, mitä etsin internetistä aiemmin. En muista yhtään työhön liittymätöntä asiaa. Uutisia ja sosiaalista mediaa lukuun ottamatta en tiedä, mihin tietokonetta käyttäisin. Odotan ja käyn kävelyllä, hitaasti ja syvään hengittäen.
En enää halua lukea faktoja tästä sairaudesta. Monet tiedot tuntuvat liian raskailta kestää. Pyörittelen mielessäni ajatusta kuntoutuskurssista. Sopeutumisvalmennus - sanakin tuntuu vaikealta. Voisiko minut valmentaa sopeutumaan… tuskin. Silti haluan mennä. Vielä ei voi ilmoittautua. Pitää olla B-lausunto ja perustelut siihen.
Vertaistuesta kertovalla sivulla törmään blogilinkkeihin. Alan lukea toisten tarinoita. Pelkään törmääväni tarinoihin, joissa on traagisia vaiheita. Monet ovat olleet hoidossa kuukausia, jopa vuosia. Hoitojen välillä he ovat saaneet lapsia, olleet matkoilla, tehneet uranvaihdoksia, no eläneet elämäänsä. En voi käsittää tätä. Miten he uskaltavat, mietin. Eikö elämä olekaan pysähtynyt sairastumiseen? Eikö heitä pelota tehdä niin suuria valintoja? Istun melkein suu auki hämmästyksestä.
Iltapäivällä siivotaan. Tai Sauli siivoaa ja minä katselen, ensimmäistä kertaa vuosiin. Minä pidän siivoamisesta: Kodin lisäksi tulee myös siivottua pää. Sauli inhoaa imuroimista, tiedän sen. Silti hän imuroi, kun pyydän. Minä vain odotan, juon vettä ja käyn wc:ssä. Lopulta päätän pestä wc:n - hyvin hitaasti ja rauhallisesti.
Ilta kuluu Saulin pojan synttärikakun äärellä. Piristyn vähän, vaikka en voikaan syödä herkkuja hyvällä omalla tunnolla. Ihmisten seura normalisoi oloa. Käyn vielä kävelyllä illalla ja tunnen itseni terveeksi.
Sitten mieleen tulee kauhistuttava ajatus: jos alan syödä vain terveellisiä asioita, elämästä katoaa ilo. Ja entä jos syön terveellisesti, mutta se ei sitten autakaan - romahdanko sitten? Tiedän että minulla on tapana yrittää turhaan hallita asioita, joille en voi mitään. Onko tämä niitä asioita? Pitäisikö minun terveellisen ruokavalion sijaan keskittyä vain siihen, että nautin jäljelle jääneestä ajasta? Olen lamaantunut. Keitän kahvia ja juon vettä.
Avaan tietokoneen ja mietin, mitä etsin internetistä aiemmin. En muista yhtään työhön liittymätöntä asiaa. Uutisia ja sosiaalista mediaa lukuun ottamatta en tiedä, mihin tietokonetta käyttäisin. Odotan ja käyn kävelyllä, hitaasti ja syvään hengittäen.
En enää halua lukea faktoja tästä sairaudesta. Monet tiedot tuntuvat liian raskailta kestää. Pyörittelen mielessäni ajatusta kuntoutuskurssista. Sopeutumisvalmennus - sanakin tuntuu vaikealta. Voisiko minut valmentaa sopeutumaan… tuskin. Silti haluan mennä. Vielä ei voi ilmoittautua. Pitää olla B-lausunto ja perustelut siihen.
Vertaistuesta kertovalla sivulla törmään blogilinkkeihin. Alan lukea toisten tarinoita. Pelkään törmääväni tarinoihin, joissa on traagisia vaiheita. Monet ovat olleet hoidossa kuukausia, jopa vuosia. Hoitojen välillä he ovat saaneet lapsia, olleet matkoilla, tehneet uranvaihdoksia, no eläneet elämäänsä. En voi käsittää tätä. Miten he uskaltavat, mietin. Eikö elämä olekaan pysähtynyt sairastumiseen? Eikö heitä pelota tehdä niin suuria valintoja? Istun melkein suu auki hämmästyksestä.
Iltapäivällä siivotaan. Tai Sauli siivoaa ja minä katselen, ensimmäistä kertaa vuosiin. Minä pidän siivoamisesta: Kodin lisäksi tulee myös siivottua pää. Sauli inhoaa imuroimista, tiedän sen. Silti hän imuroi, kun pyydän. Minä vain odotan, juon vettä ja käyn wc:ssä. Lopulta päätän pestä wc:n - hyvin hitaasti ja rauhallisesti.
Ilta kuluu Saulin pojan synttärikakun äärellä. Piristyn vähän, vaikka en voikaan syödä herkkuja hyvällä omalla tunnolla. Ihmisten seura normalisoi oloa. Käyn vielä kävelyllä illalla ja tunnen itseni terveeksi.
Kommentit
Lähetä kommentti