Tunteeton

Herään liian aikaisin. En jaksa avata silmiä. Haluan vielä hetken olla Saulin kainalossa. Kaivaudun Saulin peiton alle ja halaan lujaa. Haluaisin takertua Saulin käteen, estää lähtemästä. Mutta tietenkään en tee sitä. Se olisi lapsellista ja tyhmää. Mitä täällä nyt voisi tapahtua, omassa kodissa, Sauli sanoisi. En saa sanottua, että pelottaa.

Juon aamukahvia Saulin kanssa ja teeskentelen, että kaikki on hyvin. Saulin lähdettyä menen takaisin peiton alle. Tiedän, etten pysty nukkumaan. Uppoudun kirjaan ja kuvittelen olevani lomalla. Lasken juomani desilitrat ja yritän syödä jotain terveellistä. Selaan Fineliä ja mietin, mitä uskaltaisin syödä. Kaikessa on joko paljon fosforia tai paljon kaliumia. Mutta laihtuakaan ei saisi… Syön lopulta vähän kaikenlaista, mutta vain vähän kaikkea.

Katselen lisää televisio-ohjelmia. Tallenteet ovat kohta loppumassa. Tallennan lisää ohjelmia. Katson välillä Areenasta dokumentteja. En pysty keskittymään. En muista mitä olen katsonut. Toivon, että saisin edes unta. Äiti soittaa ja kysyy, pelkäänkö leikkausta. Miksi pelkäisin sitä? Luotan lääkäreiden osaamiseen: Se on rutiinileikkaus. Sanon ei. Ajattelen samalla, että pelkään sitä, mitä sitten tapahtuu, tai sitä tapahtuuko mitään. Pelkään patologin lausuntoa. Pelkään jatkoseurantaa - tai sitä, että sitä on liian vähän. Tai että sitä on paljon. Se tarkoittaisi, että tilanne on paha. Pelkään sitä, että kasvain on odotuksen aikana kasvanut tai levinnyt. Pelkään kipua, etäispesäkkeiden ilmaantumista ja kuolemaa, en leikkausta.

Otan kirjan ja menen sänkyyn. Makaan sängyssä keskellä päivää ja odotan. Katson kellon viisareita. Ne eivät liiku. Huomiseen tuntuu olevan liian monta tuntia. Suljen silmät ja puserran kyyneleitä ulos. Hengitän syvään. En ole surullinen, en vihainen, en katkerakaan. En tunne mitään. Paitsi etäistä pelkoa. Haluaisin surra ja itkeä. Kuuntelen laulua, joka on ennen lohduttanut minua:. “Siinä huoneessa on kuva/ Kiveen kulunut/ Liikaa nähneet kasvot/ Ja katse murtunut./ Kun lohduntuoja kantaa/ Soihdun huoneeseen./ Ei yhtään hallelujaa/ Nouse korkeuteen./ Jää huokaus/ Ja toivon salaisuus.” Kyyneleet eivät tule. Sauli tulee kotiin työmatkalta vasta illalla. En jaksaisi odottaa.

Hoitaja soittaa ja kertoo leikkauksen siirtyneen. Henkäisen kauhusta. Mutta minut leikataan ensimmäisenä aamulla. Helpotuksen huokaus tulee syvältä. Pitää lähteä jo ennen kuutta. Olen tyytyväinen, ei tarvitse aamulla odottaa enää. Pitää vain herätä ja lähteä.

Sauli tulee kotiin. Käydään kaupassa ja kirjastossa. Ostan paljon marjoja ja kasviksia. Katsotaan yhdessä televisiosta sarjoja. Uutisten jälkeen otan kirjan ja menen sänkyyn. Sauli tulee viereen ja kaivan tieni iholle. Halaan ja suutelen Saulia. Tekee mieli laulaa “Mutta rakas, rakkain, rakkaimpani/ Me kyllä pärjätään/ Kun vain elämän juoksuhaudassa/ Saan sun syliisi painaa pään/ Kuin kypärään/ Kun meitä jyrätään”. (Miljoonasade.)

Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Pohjasuru

En enää jaksa odottaa

Silti onnellinen