Tunteista
Seitsemäs päivä kotona. Huomaan olevani laitostunut: en jaksa välittää ulkonäöstäni tai vaatteistani, sama se miltä kotona näyttää. On vaikea keksiä tekemistä. Lukeminen on ainoa viihdyke, johon en kyllästy. Televisiosta tulee vain korona-uutisia ja sarjoja. Olen lukenut jo neljä kirjaa. Se on suorastaan luksusta, johon normaalisti ei ole aikaa. Tämä voisi melkein tuntua lomalta, jos odottamista ei olisi. Sääkin on kuin toukokuussa. Aurinko lämmittää ja luonto heräilee. Silti mikään ei oikein tunnu miltään. En osaa iloita enää mistään kunnolla. Ainoat oikeat tunteet ovat suru ja pelko - ja rakkaus Saulia, kissaa, ystäviä ja perhettä kohtaan. Ja silti juuri nyt pitäisi elää täysillä ja olla kiitollinen jokaisesta päivästä, jonka saa elää. Olen kyllä kiitollinen niistä vuosista, jotka olin onnellinen. Mutta näistä viimeisimmistä viikoista ja päivistä en osaa olla kiitollinen. En vaikka kuinka yritän.
Yritän herätellä tunteitani ja mietin asioita, joista pidän. Metsä on minulle tärkeä: aamukaste, vastaleikatun ruohon tuoksu, mäntymetsä, eläimet, marjat ja sienet, hiljaisuus, järvet ja meri. Mutta sitten ei tule mieleen mitään. Johtuuko tämä korona-karanteenista vai tästä sairaudesta, en tiedä.
Ajatukset palaavat tunteisiin ja iloon. En muista, milloin olen viimeksi nauranut. Eikä syynä ole vain se, että se aiheuttaa kipua leikkaushaavaan. En pysty iloitsemaan kunnolla. Enkä tiedä, pystynkö koskaan, ajattelen katkerasti. Se tuntuu epäreilulta. Miksi minä, miksi juuri minä sairastuin, mietin hiljaa. Olen mielestäni tehnyt kaiken oikein, syönyt pääasiassa terveellisesti, liikkunut vähintään puoli tuntia lähes joka päivä ja nukkunut useimmiten riittävästi. En ole käyttänyt liikaa alkoholia, tupakkaa tai huumeita ja suolaa ja sokeriakin aika kohtuullisesti. Tekisi mieli lakata yrittämästä ja lopettaa kaikki liikunta ja syömisten vahtiminen. Mutta en uskalla tehdä sitä. En antaisi itselleni anteeksi, jos saisin uuden kasvaimen ja tietäisin, että en ole elänyt terveellisesti. Mutta entä jos saan uuden kasvaimen tai kasvaimia silti? Tai entä jos jäljelle jäänyt munuaiseni heikkenee? En tiedä, voiko siitä selvitä romahtamatta…
Yritän herätellä tunteitani ja mietin asioita, joista pidän. Metsä on minulle tärkeä: aamukaste, vastaleikatun ruohon tuoksu, mäntymetsä, eläimet, marjat ja sienet, hiljaisuus, järvet ja meri. Mutta sitten ei tule mieleen mitään. Johtuuko tämä korona-karanteenista vai tästä sairaudesta, en tiedä.
Ajatukset palaavat tunteisiin ja iloon. En muista, milloin olen viimeksi nauranut. Eikä syynä ole vain se, että se aiheuttaa kipua leikkaushaavaan. En pysty iloitsemaan kunnolla. Enkä tiedä, pystynkö koskaan, ajattelen katkerasti. Se tuntuu epäreilulta. Miksi minä, miksi juuri minä sairastuin, mietin hiljaa. Olen mielestäni tehnyt kaiken oikein, syönyt pääasiassa terveellisesti, liikkunut vähintään puoli tuntia lähes joka päivä ja nukkunut useimmiten riittävästi. En ole käyttänyt liikaa alkoholia, tupakkaa tai huumeita ja suolaa ja sokeriakin aika kohtuullisesti. Tekisi mieli lakata yrittämästä ja lopettaa kaikki liikunta ja syömisten vahtiminen. Mutta en uskalla tehdä sitä. En antaisi itselleni anteeksi, jos saisin uuden kasvaimen ja tietäisin, että en ole elänyt terveellisesti. Mutta entä jos saan uuden kasvaimen tai kasvaimia silti? Tai entä jos jäljelle jäänyt munuaiseni heikkenee? En tiedä, voiko siitä selvitä romahtamatta…
Hei ja kiitos blogistasi! Pystyn monelta osin samaistumaan tähän postaukseesi, itse parantelen itseäni rintasyöpäleikkauksesta ja odottelen nyt käyntiä lääkärillä, joka kertoo, mitä hoitoja tulee jatkossa. Tuo toimettomuus, kun ei oikein mitään pysty tekemään, on niin helppo vaan vajota sinne sohvan pohjaan. Ja kun on (liikaa) aikaa ajatella, niin kaikki huolet ja pelot paisuvat kohtuuttomiksi. Oikein paljon voimia ja jaksamista sinulle!
VastaaPoistaKiitos kommentista - kiva huomata, että tätä lukee joku muukin kuin läheisimmät ystäväni. Voimia odottamiseen ja jaksamista toipumiseen sinulle myös!
Poista