Turvaan turtaan mieleen
Herään aamulla ja katselen uutisia. Mietin mitä tekisin, jos olisin lomalla: Nukkuisin pitkään ja päiväunetkin, lukisin, söisin hyvin, kävisin lenkillä tai tekisin joogaharjoituksia. Mihinkään niistä en nyt kykene. Lenkki tai astangajooga voisi nostaa hetkellisesti verenpainetta ja aiheuttaa verenvuotoa. Kaikki hyvä ja herkullinen ruoka sisältää paljon fosforia, kaliumia tai natriumia. Unta ei riitä edes koko yöksi, saati päiväunille. Kirjaan pystyn keskittymään vartin kerrallaan. Ainoa pakotie tuntuu olevan televisio ja elokuvat. Katselen kaikki aiemmat tallenteet, mutta kello on silti vasta kolme iltapäivällä. Juon vettä ja odotan.
Ruoanlaitto keskeyttää todellisuuspaon hetkeksi. Yritän maistella ruokaa ja nauttia kaikesta, mitä voin syödä, mutta minulla ei ole oikeastaan edes nälkä. Pakottaudun silti syömään normaalisti. Ennen leikkausta ei saa laihtua liikaa, pitää saada voimaa toipumiseen. Illalla yritän ehdottaa pelaamista. Kukaan ei tunnu innostuvan ideastani. Jatkan television katselua. Ohjelmalla ei ole väliä, kun mikään ei tunnu missään. En pysty samastumaan edes elokuvan samaan tautiin sairastuneeseen päähenkilöön. “Turvaan turtaan mieleen./ Turhaan laupeuteen./ Suojaan känsän alle./ Katkeruudessa kasvaa kunhan sille on multaa…” vai miten se Laululintu menikään….
Illalla sanon Saulille, ettei lähtisi Kuopioon lauantaina. Näen miten Saulia nyppii: minulla on väärä asenne. Saan sentään sanotuksi puolustuksekseni, että minua pelottaa. Ehdotan toista viikonloppua, sitten kun olen vähän toipunut leikkauksesta, sitten kun ei enää pelota. Vaikka tiedän, että pelko ei lähde leikkauksella. Pelko on tullut jäädäkseen. Pahinta on, että olen peloissani täysin yksin. Sitä ei voi edes kuvata sanoin. Kukaan ei voi ymmärtää sitä, ei edes Sauli.
Ruoanlaitto keskeyttää todellisuuspaon hetkeksi. Yritän maistella ruokaa ja nauttia kaikesta, mitä voin syödä, mutta minulla ei ole oikeastaan edes nälkä. Pakottaudun silti syömään normaalisti. Ennen leikkausta ei saa laihtua liikaa, pitää saada voimaa toipumiseen. Illalla yritän ehdottaa pelaamista. Kukaan ei tunnu innostuvan ideastani. Jatkan television katselua. Ohjelmalla ei ole väliä, kun mikään ei tunnu missään. En pysty samastumaan edes elokuvan samaan tautiin sairastuneeseen päähenkilöön. “Turvaan turtaan mieleen./ Turhaan laupeuteen./ Suojaan känsän alle./ Katkeruudessa kasvaa kunhan sille on multaa…” vai miten se Laululintu menikään….
Illalla sanon Saulille, ettei lähtisi Kuopioon lauantaina. Näen miten Saulia nyppii: minulla on väärä asenne. Saan sentään sanotuksi puolustuksekseni, että minua pelottaa. Ehdotan toista viikonloppua, sitten kun olen vähän toipunut leikkauksesta, sitten kun ei enää pelota. Vaikka tiedän, että pelko ei lähde leikkauksella. Pelko on tullut jäädäkseen. Pahinta on, että olen peloissani täysin yksin. Sitä ei voi edes kuvata sanoin. Kukaan ei voi ymmärtää sitä, ei edes Sauli.
Kommentit
Lähetä kommentti