Minä olen metsä

 

Luin lehdestä erään toimittajan ajatuksia maalla asuvan ja kaupungissa asuvan erilaisesta suhteesta luontoon. Ajattelin kuuluvani ensin mainittuihin, mutta huomasin sitten olevani jossain maalaisen ja kaupunkilaisen välimaastossa. Tunnistan toimittajan ajatuksen siitä, että luonto on jotain arkista, puuduttavaa ja rajoittavaa. Jo lapsena ajattelin esimerkiksi lumesta, että se rajoittaa toimintaa enemmän kuin mahdollistaa sitä. Luonto oli arkea, koska se alkoi heti, kun astui ovesta ulos. Puuduttavuus liittyi myös arkisuuteen: koska se oli aina läsnä, en osannut sitä arvostaa ennen kuin etäännyin siitä. Puuduttavaa tuntui olevan se, että se jatkui ja jatkui samanlaisena joka puolella. Pidin kaikkia metsiä samanlaisina, koska näin vain keskisuomalaista havumetsää joka jatkui ja jatkui. 

Kuten toimittajakin, koin “jorpakossa elämisen kamalan vaivalloisena”. Hän löysi luonnonläheisen elämisen hyödyt, kalastuksen ja lintujen bongaamisen, jo yläkoululaisena. Minä vasta lukion jälkeen, muutettuani asumaan Ranskaan. Siellä kaipasin suomalaista metsää, sen tuoksua, kävelylenkkejä polulla, ja ihan vain sen läsnäoloa siinä vieressä. Muutettuani vähän myöhemmin suomalaiseen sisämaakaupunkiin, tuntui jälleen siltä, että metsä on siinä vieressä, aina saatavilla ja osa arkea. Ihmettelin ystäviä, jotka kaipasivat maalle, ja tuttuja, jotka halusivat hankkia kesämökin. Se on tässä nyt, se on tässä se luonto - ei sinne tarvitse mennä ehdoin tahdoin kärsimään itikoista ja jatkuvasta raatamisesta, luonnon muokkaamisesta ihmiselle elinkelpoiseksi, ajattelin. 

Raahasin pitkään lapsuudenmaisemaa mukanani, kuten jutun kirjoittanut toimittaja. Ja minullakin oli hyvin käytännöllinen suhde luontoon: en koskaan olisi sanonut harrastavani retkeilyä, vaikka toisinaan jopa nukuin öitä metsässä telttaillen. Enkä olisi mainostanut vaeltavani, vaikka vietinkin joskus metsässä kokonaisia päiviä kävellen. Metsässä käveleminen oli minulle ajattelemista, ajatusten suodattamista ja järjestämistä, vapaasti hengittämistä. 

Vasta kun muutin Helsinkiin, aloin kaivata luontoa tosissani. Helsingissä kaikki tuntui vähän väärennetyltä tai jäljitellyltä: Metsältä näyttävä alue onkin vain pieni puisto tai jättömaa talojen välissä. Puut ovat istutettuja, suuria ja “liian hienoja”, kohteliaita, “trimmattuja viihdekäyttöä varten”, kuten toimittaja toteaa. Ja metsää, johon rakennettu maailma tunkeutuu ainakin teiden muodossa. Silloin minäkin aloin haaveilla kesämökistä, jossa voisi olla aidossa luonnossa ja ajatella kunnolla. Kuitenkin vasta kahdeksan vuoden jälkeen, lähes nelikymppisenä, muutin pois Helsingistä, lähemmäksi luontoa. Ja se tuntui siltä kuin olisin palannut kotiin. Silti en vieläkään tunne olevani riittävän lähellä sitä. Haluaisin ikioman metsän, vaikka pienen mökkitontin puiden siimeksessä, veden äärellä, tai edes oman pienen sunnuntaihehtaarin, vain siksi että voisin sanoa olevani omassa metsässä.

Etelän metsät ovat erilaisia, sen huomaan nyt vasta, kun olen ajan kanssa istunut kannolla ja haistellut metsän tuoksuja. Mutta suomalainen metsä on kuitenkin aina suomalainen metsä. Se ottaa vastaan kaikki tunteet ja sen sylissä voi järjestää ajatukset oikein päin. Toimittaja kuvaa elämistään betonin, asfaltin ja kiven keskellä helpoksi ja mukavaksi. Mutta erään laulun sanoin: 

“Täällä elämä on raskas, sitä rakastan, muualla itseni mä kadotan./Mä oon tätä maata missä seison nyt, kunnes mun päiväni on päättyneet./ Vieraassa voisi olla helpompaa, mut ei oo helppo sitä rakastaa” (Neljä ruusua). 

Minusta metsässä on nyt helppo olla, toisin kuin lapsuudessa. 

En silti tunnusta ajattelevani kuten maalta kotoisin oleva toimittaja, että se olisi “vain elinkeino”. Mutta en tunnista myöskään itsessäni sitä ajatusta, jonka toimittaja on sijoittanut kaupunkilaisten mieliin, että luonto olisi perinnöksi saatua varallisuutta, pankkitili, johon kaikilla on käyttöoikeus, mutta jolta kukaan ei saa nostaa mitään. Minulle luonto on mielenmaisema, jossa olen riippumatta siitä, missä olen tai mitä teen. Se on turva ja tuki, joka pitää minut elossa. Kuten toimittajakin, ajattelen että luonto on luonut yhteyden minun ja vanhempieni välille. Ymmärrän heitä tavalla, jolla on olennaisesti tekemistä sen ympäristön kanssa, jossa asuin lapsena. Mutta se on myös olennainen, ellen sanoisi elimellinen, osa minua, jota olen vasta nyt aikuisena oppinut ymmärtämään ja arvostamaan. Ehkä tässäkin asiassa, kuten monissa muissakin, pitää palata juurilleen ymmärtääkseen nykyisyyttä ja itseään. 

Toinen näkökulma, joka tuli mieleeni lukemastani lehtijutusta, on suhteeni maalaisuuteen ja kaupunkilaisuuteen. En tunne olevani oikein kumpaakaan. Tunnistan toimittajan ajatuksen siitä, että luonto oli esimerkiksi marjastusta, sienestystä ja kalastusta varten ja siinä mielessä siis elinkeino. Sinne ei menty “vain” patikoimisen vuoksi, hienoissa retkeilyvarusteissa. Eikä meilläkään ollut tapana “käydä paikoissa, joihin ei ollut niin sanotusti oikeaa asiaa”. Mutta en ole mikään kerrostalon kasvatti, “jonka suhden maakuntien Suomeen huipentuu pistäytymiseen mökillä”. Minun lapsuudessani ei ollut mökkiä, paitsi yhden huoneen kokoinen serkkujen perheen kesämökki ja sauna kaukana Itä-Suomessa. Meidän perheessä ei harrastettu mökkeilyä. 

Maalla, luonnon keskellä, asumisesta huolimatta en tuntenut olevani maalainen, kuten isäni, joka syntyi pienviljelijän perheeseen. Lapsuudessani asuin maaseutukunnassa, sen isoimmassa taajamassa, “kirkonkylällä” kuten silloin sanottiin. En kokenut olevani maalainen, toisin kuin jotkut luokkatoverini, jotka olivat “syrjäkyliltä”. Käytin lapsuudessa huomattavan paljon aikaa ja voimia erottautumiseen maalaisista, mutta en todellakaan ikinä kuvitellut olevani kaupunkilainen. Luonnossa saatoin kuljeksia, kuten toimittajakin, niissä vaatteissa, joita sattui eteisestä löytymään. Mitään hyviä ulkoiluvarusteita minulla ei koskaan ole ollut. Mutta kylälle, edes lähikauppaan, en olisi lähtenyt missä tahansa vaatteissa tai tukka pörrössä. Enkä olisi voinut kuvitellakaan, että lähtisin kouluun urheiluvaatteiden näköisissä “verkkareissa” (varsinaisia urheiluvaatteita minulla ei koskaan ollutkaan) tai “kotivaatteissa”, jollaisina mukavat oloasut lapsuudessani tunnettiin. Mielestäni maalaiset tunnisti juuri siitä, että he kulkivat joka paikassa tuulipuvuissa ja “verkkareissa”, huolittelemattoman näköisinä. 

Siitä maalaisuudesta, joka oli mielestäni takapajuista, vanhanaikaista, rumaa, epäsiistiä tai homssuista, halusin erottautua. Myös se, miten käyttäydyttiin sosiaalisissa tilanteissa erotti mielestäni maalaiset muista: Maalaiset olivat äänekkäitä ja tekivät itsensä näkyviksi kylänraitilla; Kaupunkilaiset osaavat ajatella muita ihmisiä ja käyttäytyä sivistyneesti, esimerkiksi kysyä kysymyksensä hiljaa, ja jonottaa, odottaa palvelua omalla vuorollaan.

En tunne oloani luontevaksi urbaanissa ympäristössä. Vasta lehtijutun luettuani ymmärsin, tulin ajatelleeksi itseäni suhteessa maalaisiin ja kaupunkilaisiin. Vasta nyt ymmärrän että se saattaa juontaa juurensa tähän pyrkimykseen erottautua maalaisista, ja siihen etten oikein tunne olevani maalainen enkä kaupunkilainenkaan. Voi olla, pelkään kaupungissa tulevani luokitelluksi maalaiseksi, koska en ehkä osaa olla (riittävästi) kaupunkilainen tai sen näköinen. Minulla ei ole tiettyä asemaa tai paikkaa sosiaalisessa hierarkiassa ja epävarmuus omasta paikastani saattaa tehdä oloni epäluontevaksi kaupungeissa. Luonnossa sen sijaan olen vapaa: Metsässä saan olla se, joka oikeasti olen eikä tarvitse miettiä, mitä toiset ihmiset ajattelevat minusta. Varsinkin sairastumiseni jälkeen olen tarvinnut metsää joka päivä: vasta metsässä tunnen konkreettisesti olevani elossa. Kliseisesti voisi sanoa, että metsässä saan yhteyden omiin tunteisiini. Mutta ehkä kysymys on pikemminkin siitä, että metsässä saan yhteyden omaan lapsuuteni maisemaan, siihen kuka perimmältäni olen ja mitä olen kokenut. Minä voin lähteä metsästä, mutta metsä ei lähde minusta.