Hyvää miestenpäivää
Tänään on kansainvälinen miestenpäivä. Helsingin yliopiston kalenteritoimiston mukaan se ei ole Suomessa vakiintunut riittävästi, joten sitä ei merkitä edes kalenteriin. Minä pidän tärkeänä miestenpäivän tavoitteita, kuten myönteisten roolimallien edistämistä, miesten myönteisen panoksen juhlistamista eri elämänalueilla, mutta erityisesti huomion kiinnittämistä miesten terveyteen ja miehiin kohdistuvaan syrjintään. Miksi? Koska kannatan sukupuolten tasa-arvoa ja koska miesten eliniänodote on edelleen 6 vuotta vähemmän kuin naisten. Vaikka onkin totta, että naiset kohtaavat syrjintää useilla elämänalueilla, ei huomion kiinnittäminen miehiin kohdistuvaan syrjintään ole naisilta pois. Monet naisten ja miesten tasa-arvoa parantavat muutokset auttaisivat myös toista sukupuolta. Esimerkiksi terveyspalveluiden kehittäminen. Miehillä sanotaan olevan korkeampi kynnys hakeutua terveyspalveluihin kuin naisilla. Jos terveyspalveluja kehitettäisiin siihen suuntaan, että hakeutuminen olisi miehille helpompaa, se auttaisi varmasti myös niitä naisia, joilla on tavallista korkeampi kynnys hakeutua niihin. Myös se, että suurin osa toimeentulotuen saajista on keski-ikäisiä tai sen ohittaneita miehiä, vaatii mielestäni kehittämään palveluja ja tukimuotoja, jotka voivat auttaa myös vaikeuksissa olevia naisia.
Nykyään puhutaan paljon toksisesta maskuliinisuudesta. Se ei minun mielestäni paranna mieskuvaa, ei miesten omissa mielikuvissa eikä yhteiskunnassa laajemminkaan. Ehkä minulla on väärä asenne, mutta minusta toksinen maskuliinisuus on kielteinen kielikuva, joka pikemminkin uusintaa perinteistä mieskuvaa kuin purkaa sitä. Lisäksi, kun puhutaan toksisesta maskuliinisuudesta, siihen liitetään mielestäni usein syyllistävä sävy: ikään kuin miehet olisivat tahallaan tai tarkoituksellisesti vaikeita, puhumattomia tai yksin pärjääviä. Tämä tuntuu minusta kummalta. Eihän nuoriakaan syyllistetä siitä, että he ovat ujoja esimerkiksi hakeutumaan perhesuunnitelupalveluihin, vaan pyritään kehittämään palveluita siihen suuntaan, että ujotkin saisivat palveluja. Samasta syystä tuntuu oudolta, että ratkaisuksi tarjotaan “itsensä ottamista niskasta kiinni” tai “reipasta asennetta elämään”. Eihän muissakaan ongelmissa, esimerkiksi vastuuta selviämisestä lykätä yksin ihmiselle itselleen, vaan yritetään selvittää syitä ongelmien taustalla ja auttaa ja tukea häntä monin eri tavoin löytämään vaihtoehtoisia toiminta- ja ajattelutapoja pikkuhiljaa, askel askeleelta. Jos esimerkiksi ehdottaisin, että naisten pitäisi vain reipastua ja ottaa itseään niskasta kiinni rikkoakseen lasikaton johtajien rekrytoinneissa, minulle naurettaisiin. Auttaminen ja tukeminen ei ole ihmisten paapomista vaan palveluiden kehittämistä siihen suuntaan, että kaikki voisivat kokea osallisuutta yhteiskunnassa. Osallistavasta asennoitumisesta palveluiden suunnittelussa on saatu myös hyviä kokemuksia: Kun perhepalveluissa miehet on otettu aidosti mukaan keskusteluun ja toimintaan, he ovat myös ottaneet enemmän vastuuta ongelmien ehkäisemisestä ja ratkaisemisesta.
Olen usein miettinyt sitä, miten (miesten) kynnystä terveyspalveluihin voitaisiin madaltaa. Psykososiaalisen tuen tarjonnassa on havaittu, että mieserityiset palvelut, eli vain miehille suunnatut palvelut, lisäävät miesten osallistumista. Esimerkiksi vertaistukiryhmän nimeäminen miesten ryhmäksi, madaltaa kynnystä osallistua. Voi olla, että terveyspalveluiden nimeäminen miesten terveyspalveluiksi madaltaisi kynnystä hakeutua myös fyysisen terveyden palveluihin. En kuitenkaan jaksa uskoa, että se olisi ainoa mahdollinen ratkaisu ja kahdet rinnakkaiset terveyspalvelut tulisivat kalliiksikin. Toisaalta pelkkä uudenlainen nimeäminen ei takaa hyvää palvelua. Minä uskon, että tutkimus siitä, mitä miehet palveluilta toivovat ja mitä he pelkäävät, olisi tärkeä rooli palveluiden kehittämisessä. Aivan niin kuin tutkimuksella on ollut merkittävä rooli esimerkiksi neuvolapalveluiden kehittämisessä ja lapsikuolleisuuden vähentämisessä. Tutkimukseen vain pitäisi panostaa, eli tarvittaisiin rahaa, ja tietysti myös hyviä rahoitushakemuksia. Myös terveydenhuollon koulutuksessa pitäisi hyödyntää jo olemassa olevaa tietoa siitä, miten eri sukupuolet eroavat toisistaan siinä, mitä he toivovat vuorovaikutukselta - alkaen palveluiden ajanvarauksesta ja päätyen siihen, miten asioista puhutaan, vaikkapa lääkärin vastaanotolla. Toisaalta tarvittaisiin ehkä erilaisia lähestymistapoja, koska miehetkään eivät ole keskenään samanlaisia. Tästä syystä esimerkiksi sähköisiä palveluita, jotka toimivat ilman kasvokkaista kontaktia, kannattaisi kokeilla useammissa palveluissa ja koota tietoa niistä palveluista, esim. Chat-palveluista, joista kokemuksia on jo olemassa, että miten miehet kokevat ne. Monissa palveluissa on mahdollisesti huomattavissa, että miesten on helpompi ottaa yhteyttä (vaikka sitten itse palvelun toteuttaminen vaatisikin läsnäoloa) sähköisten palveluiden ja sovellusten avulla kuin vaikkapa puhelimella. Kolmas mahdollinen tie palveluiden kehittämiseen olisivat ne paikat ja tilanteet, joihin kokoontuu suuri osa miehistä jossain vaiheessa elämäänsä, esim. koulu ja armeija - tai perhepalvelut. Niihin voitaisiin liittää muitakin miehille tarpeellisia palveluja tai mahdollisuuksia päästä palveluihin kuin vain itse kouluun tai armeijaan välittömästi liittyviä palveluita. Sillä tavalla voitaisiin ehkä saada mieserityisiä palveluja, joita ei tarvitse nimetä sellaisiksi eikä niihin tarvitsisi erikseen hakeutua, vaan palvelut olisivat “luonnollinen osa” toimintaa kaikille. Tällainen toimintamalli voisi tukea miehiä, joille on vaikeaa myöntää tarvitsevansa apua tai tukea tai edes myöntää heikkouttaan.
Keskeistä tässä kaikessa on kai se, että terveyspalveluja - tai miesten myönteistä panosta eri elämänalueilla, tai syrjintää - pitäisi tarkastella miesten omasta näkökulmasta ja huomioon ottaen intersektionaalisuus (so. että Ihmisten asemaa ja mahdollisuuksia rajaavat monet hierarkiat samanaikaisesti, ei sukupuoli yksin). Minun on kai aika turhaa pohtia, miten miesten palveluja voitaisiin kehittää, jos en kysy sitä heiltä. Toisen ihmisen kokemusta on vaikea ellei jopa mahdotonta tavoittaa, mutta sitä kohti voidaan pyrkiä, jos halutaan kuulla ja kuunnella, oppia tuntemaan toisen kokemuksia, ajatuksia ja tunteita.
Nykyään puhutaan paljon toksisesta maskuliinisuudesta. Se ei minun mielestäni paranna mieskuvaa, ei miesten omissa mielikuvissa eikä yhteiskunnassa laajemminkaan. Ehkä minulla on väärä asenne, mutta minusta toksinen maskuliinisuus on kielteinen kielikuva, joka pikemminkin uusintaa perinteistä mieskuvaa kuin purkaa sitä. Lisäksi, kun puhutaan toksisesta maskuliinisuudesta, siihen liitetään mielestäni usein syyllistävä sävy: ikään kuin miehet olisivat tahallaan tai tarkoituksellisesti vaikeita, puhumattomia tai yksin pärjääviä. Tämä tuntuu minusta kummalta. Eihän nuoriakaan syyllistetä siitä, että he ovat ujoja esimerkiksi hakeutumaan perhesuunnitelupalveluihin, vaan pyritään kehittämään palveluita siihen suuntaan, että ujotkin saisivat palveluja. Samasta syystä tuntuu oudolta, että ratkaisuksi tarjotaan “itsensä ottamista niskasta kiinni” tai “reipasta asennetta elämään”. Eihän muissakaan ongelmissa, esimerkiksi vastuuta selviämisestä lykätä yksin ihmiselle itselleen, vaan yritetään selvittää syitä ongelmien taustalla ja auttaa ja tukea häntä monin eri tavoin löytämään vaihtoehtoisia toiminta- ja ajattelutapoja pikkuhiljaa, askel askeleelta. Jos esimerkiksi ehdottaisin, että naisten pitäisi vain reipastua ja ottaa itseään niskasta kiinni rikkoakseen lasikaton johtajien rekrytoinneissa, minulle naurettaisiin. Auttaminen ja tukeminen ei ole ihmisten paapomista vaan palveluiden kehittämistä siihen suuntaan, että kaikki voisivat kokea osallisuutta yhteiskunnassa. Osallistavasta asennoitumisesta palveluiden suunnittelussa on saatu myös hyviä kokemuksia: Kun perhepalveluissa miehet on otettu aidosti mukaan keskusteluun ja toimintaan, he ovat myös ottaneet enemmän vastuuta ongelmien ehkäisemisestä ja ratkaisemisesta.
Olen usein miettinyt sitä, miten (miesten) kynnystä terveyspalveluihin voitaisiin madaltaa. Psykososiaalisen tuen tarjonnassa on havaittu, että mieserityiset palvelut, eli vain miehille suunnatut palvelut, lisäävät miesten osallistumista. Esimerkiksi vertaistukiryhmän nimeäminen miesten ryhmäksi, madaltaa kynnystä osallistua. Voi olla, että terveyspalveluiden nimeäminen miesten terveyspalveluiksi madaltaisi kynnystä hakeutua myös fyysisen terveyden palveluihin. En kuitenkaan jaksa uskoa, että se olisi ainoa mahdollinen ratkaisu ja kahdet rinnakkaiset terveyspalvelut tulisivat kalliiksikin. Toisaalta pelkkä uudenlainen nimeäminen ei takaa hyvää palvelua. Minä uskon, että tutkimus siitä, mitä miehet palveluilta toivovat ja mitä he pelkäävät, olisi tärkeä rooli palveluiden kehittämisessä. Aivan niin kuin tutkimuksella on ollut merkittävä rooli esimerkiksi neuvolapalveluiden kehittämisessä ja lapsikuolleisuuden vähentämisessä. Tutkimukseen vain pitäisi panostaa, eli tarvittaisiin rahaa, ja tietysti myös hyviä rahoitushakemuksia. Myös terveydenhuollon koulutuksessa pitäisi hyödyntää jo olemassa olevaa tietoa siitä, miten eri sukupuolet eroavat toisistaan siinä, mitä he toivovat vuorovaikutukselta - alkaen palveluiden ajanvarauksesta ja päätyen siihen, miten asioista puhutaan, vaikkapa lääkärin vastaanotolla. Toisaalta tarvittaisiin ehkä erilaisia lähestymistapoja, koska miehetkään eivät ole keskenään samanlaisia. Tästä syystä esimerkiksi sähköisiä palveluita, jotka toimivat ilman kasvokkaista kontaktia, kannattaisi kokeilla useammissa palveluissa ja koota tietoa niistä palveluista, esim. Chat-palveluista, joista kokemuksia on jo olemassa, että miten miehet kokevat ne. Monissa palveluissa on mahdollisesti huomattavissa, että miesten on helpompi ottaa yhteyttä (vaikka sitten itse palvelun toteuttaminen vaatisikin läsnäoloa) sähköisten palveluiden ja sovellusten avulla kuin vaikkapa puhelimella. Kolmas mahdollinen tie palveluiden kehittämiseen olisivat ne paikat ja tilanteet, joihin kokoontuu suuri osa miehistä jossain vaiheessa elämäänsä, esim. koulu ja armeija - tai perhepalvelut. Niihin voitaisiin liittää muitakin miehille tarpeellisia palveluja tai mahdollisuuksia päästä palveluihin kuin vain itse kouluun tai armeijaan välittömästi liittyviä palveluita. Sillä tavalla voitaisiin ehkä saada mieserityisiä palveluja, joita ei tarvitse nimetä sellaisiksi eikä niihin tarvitsisi erikseen hakeutua, vaan palvelut olisivat “luonnollinen osa” toimintaa kaikille. Tällainen toimintamalli voisi tukea miehiä, joille on vaikeaa myöntää tarvitsevansa apua tai tukea tai edes myöntää heikkouttaan.
Keskeistä tässä kaikessa on kai se, että terveyspalveluja - tai miesten myönteistä panosta eri elämänalueilla, tai syrjintää - pitäisi tarkastella miesten omasta näkökulmasta ja huomioon ottaen intersektionaalisuus (so. että Ihmisten asemaa ja mahdollisuuksia rajaavat monet hierarkiat samanaikaisesti, ei sukupuoli yksin). Minun on kai aika turhaa pohtia, miten miesten palveluja voitaisiin kehittää, jos en kysy sitä heiltä. Toisen ihmisen kokemusta on vaikea ellei jopa mahdotonta tavoittaa, mutta sitä kohti voidaan pyrkiä, jos halutaan kuulla ja kuunnella, oppia tuntemaan toisen kokemuksia, ajatuksia ja tunteita.
Kommentit
Lähetä kommentti