Miten lakata haluamasta?

Olen jo pitkään ollut sitä mieltä, että olen aika tyytyväinen elämääni kokonaisuutena. Pieniä arkisia vastoinkäymisiä on tietysti aina, mutta tärkeimpiin asioihin olen tyytyväinen - ja onnellinen että tilanne on tämä. Ja vielä muutama vuosi sitten tuntui siltä, että en edes osaa haaveilla enää mistään, ainakaan kovin isoista asioista. Sairastuminen (ja korona) muutti senkin: “tavallisista” haluamisista tuli suuria haaveita. Haluan vielä kerran matkustaa sinne ja tänne. Mutta haluaisin myös olla kotona ja nauttia siitä, mitä minulla (vihdoin) on. Haluaisin elää hiljaiseloa luonnon lähellä, vaikkapa pienessä mökkeröisessä veden äärellä. Haluaisin tehdä työtä, jolla on edes jokin pieni tärkeä merkitys jollekin toiselle ihmiselle. Haluaisin harrastaa ja tehdä vapaaehtoistyötä. Niin, _minä_ _haluan_… Kaikki tuntuu olevan niin minälähtöistä - vaikkakin toivoisin tietysti, että matkalle tai pieneen mökkiin veden äärellä ei tarvitsisi lähteä yksin. Ja kyllä minä haluan myös läheisilleni hyvää, isälle ja äidille hyvää vanhustenhoitoa, siskolle voimaa jaksaa perheen kanssa, paljon ihanaa yhteistä aikaa hyville ystäville jne. Silti kaikki tuntuu kietoutuvan minän ympärille. No, haaveet ovat tietysti minun, joten kai se on luonnollista, että ne ovat minälähtöisiä… Joskus haaveilen, ehkä salaa itseltänikin, että voisin jättää jonkin jäljen tähän maailmaan. Mutta se ei enää tunnu niin tärkeältä kuin joskus vuosia sitten.

Katselin äskettäin televisio-ohjelmaa, jossa parantumattomaan syöpään sairastunut nainen kertoi yrittävänsä lakata haluamasta. Ja että se ei ole helppoa, vaan elämänmittainen tavoite. Minäkin haluaisin lakata haluamasta. Loogisesti ajatellen se on mahdotonta, haluta lopettaa haluaminen. Mutta tarkoitan sitä, että haluaisin lakata ajattelemasta monta kertaa päivässä, että sen tai sen haluaisin tehdä tai saada (vielä kerran elämässä). Juuri nyt haluaisin vaan pysäyttää haaveilun ja toiveiden keksimisen ja olla tyytyväinen tässä ja nyt. Etenkin kun toiveet ja haluamiset ovat osittain myös ristiriitaisia keskenään. Omaa ajatteluaan on vain todella vaikea hallita. Keskittyminen tähän hetkeen ja olemiseen, jota mindfullnessiksikin kutsutaan, onnistuu ehkä minuutteja tai korkeintaan muutamia kymmeniä minuutteja kerrallaan. Mutta silti haluaisin päästää irti ainakin suurimmasta osasta toiveita ja haluamisia. En vain tiedä, miten se tehdään. 

Ehkä minulla on väärä asenne. Erilaisten tavaroiden ja palveluiden haluaminen on vähentynyt ainakin 50 % korona-aikaan, kun en ole käynyt kaupoissa tai lukenut erilaisia mainoksia, joita niistä tulvii sähköpostiin tai medioihin. Ehkä abstraktimpien toiveiden ja haluamisten kanssa pitäisi toteuttaa jokin samanlainen deprivaatio. Mutta sekään ei tunnu mahdolliselta: se vaatisi luultavasti kaikenlaisen tietotulvan rajoittamista alkaen medioista, puhelimesta ja päätyen jopa kirjoihin. Ja auttaisiko sekään - eikö ihmisen mieli ala juuri deprivaatiossa aktivoitua ja mielikuvitus lentää? Pitäisi ehkä lakata kokonaan ajattelemasta. Ja ajattelemisen lopettaminen edellyttäisi ehkä sitä, että joka hetki olisi täynnä niin paljon tekemistä, ettei ehtisi ajatella. Sekin tuntuu jotenkin väärältä. Ihmisen olemassaolon keskeinen tarkoitus on ajatteleminen ja mielikuvitteleminen. Jos joku tietää, miten lakata haluamasta, pyydän ystävällisesti kirjoittamaan kommentteihin, kiitos! 

Minä tahdon purjeveneen valkoisen/ Hallelu hallelu hallelu/ Oman saaren, jonne luotsata voin sen/ Hallelu hallelu hallelu/ Minä tahdon palatsin puutarhoineen/ Tahdon auton kultaisen kuskeineen/ Minä tarvitsen vain yhden taikka kaksi/ Kaikki muu haalistuu loitommaksi/ Minä tahdon monta, yhden tarvitsen/ Hallelu hallelu hallelu (Juha Tapio)