Suru tahtoo mua
Edellisestä kirjoituskerrasta on kulunut yli 2 kuukautta. Monta kertaa on ollut tunne, että tästä pitäisi kirjoittaa. Silti ei tunnu olevan aikaa. Mökin rakentaminen on ollut oletettua raskaampaa. Ja sitten tuli syksy. Olen syksyisin yleensä energinen. Nyt en ole. Pimeys tuntuu pahalta. Tekee mieli vain kääriytyä viltteihin ja vällyihin. Mutta se saa aikaan sen, että jo entisestäänkin minä-keskeinen ajatusmaailma valtaa mielen. Ja se saa huomion kiinnittymään erityisesti ruumiiseen ja sen tuntemuksiin, varsinkin kipuihin. En halua kääriytyä sairauteeni taas. Korona estää edelleen käymästä ihmisten ilmoilla. Pitäisi siis keksiä jotain ratkaisuja. Haluaisin estää ajatusten kietoutumisen sairauksiin ja kipuihin.
Aloitin kuukausi sitten oirepäiväkirjan. Lähes joka päivälle on jotain merkintöjä. Kipua lonkassa, kädessä, rinnoissa tai vatsassa. Joskus myös kaulassa, hartioissa ja/tai niskassa. Jäytävää, kestävää kipua tai terävää, nopeasti ohimenevää kipua. Mutta ajattelin kirjoittaa kaiken ylös silti. On parempi, että voi nähdä tarkkaan, millaisia kipuja on ollut ja kuinka kauan, kuin että niitä tuntuu olevan ihan koko ajan, tauotta. Toistuvat ja pitkään jatkuvat kivut ovat pelottavampia kuin tilapäiset ja ohi menevät kivut. Toistuville ja pitkään jatkuville kivuille toivon löytäväni jonkin syyn tai ainakin saavani jonkinlaisia tutkimuksia. Useimmiten kuitenkin keksin itse joitakin selityksiä kivuille. Vatsakipuun voi olla syynä ummetus tai lonkkakipuun treenin puute. Muttta yhtä hyvin syynä voisi olla uusi kasvain tai sen leviäminen lonkan luustoon. Tämä on se ajatuskehä, josta pitäisi päästä irti...
Kivut pelottavat minua. Ne tunkeutuvat tajuntaan, vaikka kaikki tuntuisi olevan hyvin. Ne pelottavat erityisesti, koska ne voivat merkitä uutta kasvainta tai muuta sairautta. En halua toiste tulla yllätetyksi kuten helmikuussa 2020. Sen lisäksi, että pelkään kipjua ja niihin mahdollisesti liittyviä sairauksia ja kuolemaa, olen myös surullinen. Olen surullinen, koska pelkään, ja koska koen, että en voi peloilleni mitään. En tietenkään pelkää koko ajan, se tekisi elämästä mahdotonta. Mutta joka päivä pelko pistää esiin jostakin. Välillä tuntuu, että en ole edistynyt tässä asiassa yhtään. Tahkoan samaa rataa vain päivästä toiseen. Monet ovat sanoneet, että suru kyllä helpottaa aikanaan. Ehkä minulla on väärä asenne, mutta minusta tuntuu melkein siltä, että se vain pahenee, kun pelko lisääntyy. Ja pelko lisääntyy, mitä enemmän aikaa kuluu. Koska miksi olisin niin onnekas, että kasvain ei uusiutuisi? Ja keskimäärin se uusiutuu vasta 7,3 vuoden kuluttua ensimmäisen kasvaimen havaitsemisesta.
Olen myös surullinen, että en voi ehkä koskaan päästä peloistani kokonaan eroon. En tiedä, mitä tekisin surulle. En haluaisi kantaa taas taakkaa mukanani. Mutta siltä se tuntuu. Minun pitäisi olla onnellinen, koska juuri nyt olen tiettävästi (lääkärien mukaan) terve. Minun pitäisi iloita siitä, että voin tehdä lähes kaikkea, ihan niin kuin ennenkin. En ole vammautunut, sairas tai puutteellinen. Minulla on lähes kaikkea, mitä ihminen voi toivoa. Ja saan toteuttaa unelmiani, rakentaa mökkiä, olla vakituisessa työsuhteessa ja elää rakkaan ihmisen ja hienojen ystävien kanssa. Mutta onnellisuuden sijaan olen surullinen. En ole surullinen kaiken aikaa tai edes joka päivä. Mutta se tahtoo liimautua minuun. Päinvastoin kuin monet ihmiset, jotka ovat kasvaimen hoitojen jälkeen parantuneet, minusta tuntuu, että pilvillä on hopeareunuksen sijaan musta reunus, surureunus. Se tuntuu jotenkin väärältä, kun ajattelen niitä, jotka eivät koskaan edes saa toivoa paranemisesta. Mutta surua ei voi lakkauttaa. Eikä pelkoa voi poistaa, vaikka kuinka haluaisi. Toisinaan tämä sairaus tuntuu myös vähän epäreilulta: Enkö minä ole jo kärsinyt riittävästi tässä elämässä?
Haluaisin oppia nauramaan tälle sairaudelle ja peloille. Tarvitsisin siihen kuitenkin toista ihmistä, joka ymmärtäisi tätä pelkoa. Sauli on ihana ihminen ja auttanut tukenut ja kuunnellut minua kaikessa. Tässä asiassa hän ei kuitenkaan selvästikään osaa auttaa. Ehkä siksi, että hänellä ei ole omaa kokemusta. Hän ei ole sairas eikä hänen ole tarvinnut pelätä kuolemaa. Pidän kuitenkin näitä tunteita luonnollisina. Ne eivät ole sairaus, jota pitäisi hoitaa tai terapoida. Silti, en usko, että suru jalostaa, tai että pelko panee polvilleen elämän edessä. En haluaisi olla surullinen, vaan iloita siitä, että minulla on toivoa. Ja siitä, että pystyn vielä kaikkeen entiseen.
Ja mua vilkaiset/ Sana vain yksi ainoa/ Ja saisin sinut nauramaan/ Olit tänään niin kalpea/ Jäin sun kulkuasi katsomaan/ Suru tahtoo sua/ Se tahtois sinuun rakastua/ Peikkonaiseen liimautua/ Suruni tähden vilkaise mua
Kommentit
Lähetä kommentti