Stressinhallinta on kirosana

Olen taas viime aikoina tullut hyvin tietoiseksi siitä, mikä vaikutus stressillä voi olla hyvinvointiin ja terveyteenkin: Tähän saakka olen käynyt TT-kuvauksissa puolen vuoden välein. Keväällä kuvausaikoja kuitenkin harvennettiin yhteen vuodessa (ilmeisesti koska kuvauksia ei katsota tarpeelliseksi enää + säteilyaltistus) ja loppuvuoden kuvaus jäi siis pois. Luulen, että aivot eivät kuitenkaan ole sisäistäneet harvennusta. 

Lähestyvä kuvausaika, joka jätettiin pois, on varmaankin aiheuttanut minulle stressiä. Minulla oli lähes 3 viikon ajan yöhikoilua. Se oli ainoa selkeä oire, jonka itse olin havainnut ennen kasvaimen diagnosointia. Siksi pelkäsin, että sairaus on uusiutumassa. Mittailen säännöllisesti verenpainettani ja sekin oli vähän koholla. Pyysin lääkäriltä laboratoriokokeita yöhikoilun perusteella ja sain onneksi lähetteen. Tulokset olivat melko normaaleja. Huokaisin helpotuksesta ja hikoilukin lähes loppui siihen. Heti seuraavana päivänä yläpaine oli laskenut hyvälle tasolle ja alapainekin lähes normaaliksi. Todennäköisesti siis kaikki oli stressin aiheuttamaa. Ruumis oli siis kokenut stressiä, vaikka en ollut siitä ollenkaan tietoinen. 

Edellinen kerta, jolloin huomasin ruumiini reagoineen stressiin, oli viime joulun aikaan, kun olin pitkien koronakuukausien jälkeen lähdössä tapaamaan vanhempiani. Olin pitänyt 2 viikon omaehtoisen karanteenin, mutta sain silti flunssanoireita juuri päivää ennen lähtöä. Koronatesti oli negatiivinen. Ja kas, oireet katosivat saman tien tuloksen saatuani. 

Mielellä on siis ylivalta ruumiiseen nähden. Itselleen voi mielessään kehittää erilaisia sairauksia, vaikka niitä ei oikeasti olisi olemassa. Tässä onkin haastetta terveydenhuollolle: miten taistella olemattomia sairauksia vastaan. Toisin sanoen rauhoitella potilasta, jos erityistä syytä sairaudenpelkoon ei ole. Tärkeintä tässä olisi varmaan luottamuksellinen poitlas-lääkärisuhde. Se voi minun mielestäni perustua ainoastaan siihen, että potilas ja lääkäri ainakin jollakin tasolla tuntevat toisensa. Potilaan pitäisi minusta myös saada sellainen tunne, että lääkäri on ainakin jossain määrin perehtynyt hänen asioihinsa ja sairaustietoihinsa ainakin viime ajoilta. 

Tästä päästäänkin sujuvasti Kanta-arkiston Omakanta -palveluun. Minun on vaikea käsittää, miksi se on luotu muuten kuin sitä varten, että lääkäri voisi sieltä katsoa potilaan nykytianteen - tai jos siellä tietoja ei ole, todeta että tietoja ei ole ja potlas on siis ennen varaamaansa vastaanottoa ollut terve - tai valinnut niin, että tiedot eivät näy Omakannassa kuitenkin on yleensä kootusti tiedot, jotka ovat hyödyllisiä milloin tahansa vastaanotolla, laboratoriotulokset, lääkkeet, keskeiset diagnoosit ja kuvantamistulokset. On hyvin kummallista, että lääkärit eivät ilmeisesti saa niitä tietoja lukea kysymättä lupaa potilaalta vastaanotolla. Käsittääkseni laki ei sitä mitenkään estä: lääkäri saa tutustua potilastietoihin, kun hän on “hoitava lääkäri”. Ja lääkäri on hoitava lääkäri, jos potilas on varannut hänelle ajan. Siksi kummastelen yhä uudelleen pyyntö’ vastaanotolla, saako lääkäri katsoa tietoja Omakannastani. Minusta on lähes epäilyttävää, että lääkäri ei saisi tietoihin tutustua etukäteen - sehän varmistaisi auttaisi diagnoosin tekemisessä kenties varmistaisi oikean hoidon sekä ehkäisisi sopimattomia lääkeyhdistelmiä.

Omassa tapauksessani olisin tietysti ollut hyvin vihainen, jos lääkäri olisi sanonut, että en saa lähetettä laboratoriokokeisiin. Minullahan oli selvä oire, yöhikoilu, jonka toivoin lääkärin ottavan vakavasti. (Kasvaimen uusiutuminen on kuitenkin mahdollista erityisesti ensimmäisten 5 vuoten aikana.) Sen sijaan koronatestiin myönnän menneeni turhaan. Myönnän liioitelleeni oireita Omaolo-kyselyssä vain päästäkseni testiin. En halunnut ottaa riskiä vanhempieni (yli 70-vuotiaita) sairastumisesta tai jopa kuolemasta. Enkä toisaalta halunnut jättää väliin yli puoli vuotta odotettua tapaamista “varmuuden vuoksi”. Hyvin usein myös kuulee tarinoita siitä, miten lääkärit käyttävät väärin valtaansa portinvartijoina erikoissairaanhoidon palveluihin: joissakin paikoissa on lähes mahdotonta päästä jatkotutkimuksiin ainakaan erikoislääkärille. Ja se on väärin. Joskus kuitenkin haaveilen sellaisesta omasta lääkäristä, joka tuntisi sairaushistoriani läpikotaisin ja osaisi ja ennen kaikkea ehtisi rauhoitella minua, jopa jo ennen kuin ryntään pyytämään pääsyä tutkimuksiin. Tai ehkä se voisi olla vaikkapa asioihin perehtynyt sairaanhoitajakin. Robottia en kuitenkaan kelpuuttaisi, vaikka tiedänkin, että niitä käytetään jo nyt diagnosoinnin tukena.

Olisi ihanaa, jos olisi joku, jolle soittaa, kun jokin omassa terveydessä askarruttaa. Sen sijaan saatan nukkua huonosti monta yötä peräkkäin, heräillä öisin pohtimaan pitäisikö varata aika, mittailla verenpainetta, ruumiinlämpöä, painoa ja pohtia ruoka- ja juomiani vesimääriä, joskus jopa viikkoja. Siitä se stressi sitten syntyy - pelosta, että jokin on pahasti pielessä. Usein teen myös google-diagnooseja itselleni. Pääasiassa erilaisten tutkimustietojen ja toisten sairauskokemusten lukeminen kuitenkin rauhoittaa minua ja auttaa välttämään hätiköidysti tehtyjä päätelmiä oireista. Olen myös toisinaan onnistunut kertomaan löytämistäni tiedoista lääkärille. Ja joskus ne ovat auttaneetkin diagnoosin tekemisessä - kaikki lääkärit eivät vain ota vastaan tietoa potilaalta, vaikka se olisi tutkimustietoa. Ja hyvä niin, potilaalla ei voi olla taitoja arvioida tietoja kuten lääkärillä, siihenhän lääkäri on saanut koulutuksen. Nykyään aika usein kuitenkin jää epätietoisuus kaihertamaan niissä tilanteissa, joissa lisätutkimuksia ei katsota tarpeelliseksi. Pohdin useim mm. sitä, että olikohan lääkäri a) saanut riittävästi koulutusta kyseisen sairauden hoitoon, b) tarkastellut riittävästi/lainkaan aiempia potilastietojani tai c) ehtinyt alle 20 minuutissa harkita riittävästi jatkotutkimusten tarpeellisuutta. Virheitä toki sattuu kaikille, mutta terveyden kyseessä ollessa se voi joskus olla kohtalokasta tai ainakin viivyttää asianmukaisen hoidon saamista.

Stressiä ei voi aina välttää, sillä omassa päässäänkin sitä voi kehittää, kuten edellä oleva tarinanikn kuvaa. Silti on varmasti keinoja, joilla sitä voi vähentää - muitakin kuin loppumaton erilaisten tietojen ja tutkimusten läpikäyminen. Tunnen toki yleisiä stressin vähentämiskeinoja, kuten erilaiset rentoutusmenetelmät, mindfullness, jooga, hengitteleminen jne., ajan viettäminen luonnossa, harrastaminen, (kevyt) liikunta, musiikki, nauraminen, halaaminen, lepoajan lisääminen, nukkuminen ja monipuolinen syöminen. Mutta entä jos nämä kaikki lisäävätkin stressiä eivätkä vähennä sitä? Minusta tuntuu, että kaikki mitä teen tietoisesti, lisäävät stressiä. Inhoan eritysesti ajatusta stressihallinnasta - ei sitä voi hallita stressaamatta lisää. Kaikki, johon liittyy ajatus hallinnasta, sisältää myös ajatuksen stressistä. Onko ainoa keino vähentää stressiä siis lakata tekemästä - ja ajattelemasta - mitään? Miten se tapahtuu? Makaamalla sängyssä? Eristäytymällä kaikista ihmisistä? Juomalla (tarpeeksi) alkoholia? Ehkä minulla on väärä asenne, mutta minä en tiedä. Olen lähes 50-vuotias, mutta en tiedä, miten olla tekemättä mitään. Pääsen kyllä ajatuksista ja tekemisestä eroon joogaharjoituksessa. Mutta sen kesto on korkeintaan tunti. Se auttaa kyllä pahimpina hetkinä, mutta ei se ole mikään ratkaisu esim. sairauden pelkoon. Puuttuuko minulta joitakin keinoja, joita muilla ihmisillä on? Kertokaa te, jotka luette tätä tekstiä, sana on vapaa.