Työstä ja elämästä
Viime aikoina olen miettinyt paljon työtäni ja työelämää yleensä. Olen tiennyt jo ainakin 2,5 vuotta, että tämä nykyinen työ ei ole riittävän haasteellista osaamiseeni, koulutukseen ja kykyihin nähden. Siitä huolimatta en haluaisi juuri nyt hakea uutta työpaikkaa tai ylipäätään vaihtaa toiseen työyhteisöön. Siihen on useitakin syitä. Ensimmäinen on se, että olen vihdoin, n. 20 vuoden jälkeen saanut toistaiseksi voimassa olevan työsopimuksen. Ja sitä allekirjoittaessani päätin, että nyt en vaihda työpaikkaa ainakaan viiteen vuoteen, Toiseksi, työpaikan vaihtaminen on raskasta: se on stressipisteissä samaa luokkaa kuin naimisiinmeno, avioero tai muuttaminen. Juuri nyt en kaipaisi sen kaltaista stressiä elämääni, kun sairaudessa ja elämän arvojen muuttumisessa on aivan riittävästi stressin aihetta. Kolmanneksi, kun olen vasta muutama vuosi sitten päässyt siitä ainaisesta, pakollisesta, työnhausta, en haluaisi palata siihen omien vahvuuksien ja osaamisien pohtimiseen ja itseni markkinointiin, jossa tulen uudelleen ja uudelleen arvioiduksi ja arvotetuksi. Moniin kiinnostaviin tehtäviin myös liittyy budjettivastuuta tai muuta rahojen laskentaa, josta en pysty missään tapauksessa ottamaan vastuuta. Myös aiemmat kokemukset työpaikan vaihdoista ovat olleet useimmiten negatiivisia, sitten kun uutuudenviehätys ja honeymoon on ohi.
Ehkä minulla on väärä asenne, mutta työnhaun aloittamista vaikeuttaa myös se, että – ensimmäistä kertaa koko 23 vuoden työhistoriassani – en haluaisi luopua saavuttamistani eduista, jotka olen vasta saavuttanut: Juuri nyt tuntuu siltä, että etätyö kotona on paras ratkaisu – en haluaisi palata siihen jatkuvaan työmatkailuun enää koskaan. Mutta 100 % etätyötä ei ole juurikaan tarjolla. Pidän myös erityisen paljon siitä, että lomapäiviä kertyy vuodessa runsaasti enkä haluaisi luopua niistä. Näistä kiinni pitäminen ei tietenkään sulje täysin pois työpaikan vaihtoa, mutta rajaa vaihtoehdot todella vähiin.
On kuitenkin myös raskasta tehdä työtä, jossa kokee huonoa omaatuntoa ja syyllisyyttä a) siitä ettei ole riittävästi tekemistä, b) siitä, että tuhlaa työnantajan resursseja (olen ”turha työntekijä”), c) siitä, että alisuorittaa (yhteiskunnan näkökulmasta) eli tekee vähemmän kuin mihin pystyisi. Lisäksi välillä on myös todella ikävystyttävää, kun ei ole riittävästi tekemistä. Välillä tuntuu, että tekemisen puutteessa aivot laiskistuvat, kun useampanakin päivänä viikossa voi olla nolla työtehtävää, etenkin nyt kesällä. On myös todella vaikea innostua mistään, kun tehtävää on vähän. Toisinaan tuntuu, että en pysty tekemään vähiäkään tehtäviä oikein tai kunnolla tai vaikkapa opiskelemaan työn ohessa. Aion kuitenkin yrittää, opiskella siis, ainakin jotain, tässä työn ohessa.
Työpaikalla on myös isoja ongelmia mm. siinä, että me työntekijät emme tunne tulevamme kuulluiksi ja maaliskuussa alkanut organisaatiouudistus vaikeuttaa monien työtä edelleen. Minustakin tuntuu, että työn merkityksellisyys on vähentynyt ja kehittämistyöltä on pudonnut pohja täysin: en usko, että muutoksia tapahtuu, tai että voisin omilla teoillani ja mielipiteilläni vaikuttaa siihen, mitä työorganisaatiossani tapahtuu. Ja ovi ulospäin käy koko ajan. En usko, että millään, mitä teen, on suurtakaan vaikutusta työn tai työyhteisön toiminnan paranemiseen. Onneksi ainakin yhtenä-kahtena päivänä on sen verran tekemistä, että en ehdi yleensä pohtimaan liikaa asioita. Muun ajan mietin lähinnä sitä, että jaksaisinko, voisinko, pystyisinkö vielä hakea uutta työtä. Motivaatio ei ole kovin korkealla jo edellä mainituistakin syistä. Mutta pohdin sitä silti.
Useimmiten olen nyt sillä kannalla, että työ ei ole enää minulle niin tärkeää, muu elämä on. Olen onnellinen ja tyytyväinen kaikkeen työn ulkopuoliseen elämääni, että työllä, sen sisällöllä tai edes työyhteisön toimivuudella ei ole enää suurta merkitystä elämässäni. Etenkin, kun ei tarvitse olla joka päivä samassa tilassa. Toistelen usein itselleni myös sitä tosiasiaa, jonka monet ikääntyneet tai kuolemaa lähestyvät ihmiset ovat sanoneet, kun on kysytty, tekisitkö jotain toisin elämässäsi: tekisin vähemmän töitä ja viettäisin enemmän aikaa läheisten kanssa. Se tuntuu minustakin nyt tärkeämmältä, viettää aikaa läheisten kanssa. Ja olen saanut aivan toisenlaista sisältöä elämääni kuin työ – mm. mökin. Nyt koronan vähän hellitettyä on myös todella ihanaa tehdä kaikkea sitä, mikä on jäänyt tässä kotona ollessa väliin: käydä elokuvissa, syömässä ja näyttelyissä. Toisaalta pelkään sitä hetkeä, jossa joudun taas huomaamaan, miten meidän työntekijöiden ylitse kävellään ja tulee joku muutos, jota ei ole osannut odottaa. Tai tulee joku konflikti, jota ei pystytä ratkaisemaan. Olo on siis siinä mielessä turvaton. Elän siis reunalla ja se on joinakin päivinä raskasta.
” Reunalla, kaunis on maailma/ Reunalla, rohkeus on voimaa/ Reunalla, loistavaa tunnelmaa/
Reunalla, hetki on aikaa ennen kellonlyömää viimeistä/
Raskasta taivaltaa, raskasta kantaa/ Kun sokeudeltansa ei löydä taivaanrantaa/ Niin lämpö korventaa kunnes on pelkkää mustaa/ Kaikki ampuu suoraan kohti ilman varoitusta/ Toivo on vain ensimmäinen askel tiellä pettymysten/
Reunalla, kaunis on maailma/ Reunalla, rohkeus on voimaa/ Reunalla, loistavaa tunnelmaa/
Reunalla, hetki on aikaa, on vain hetki, on vain aikaa.” (Apulanta, Reunalla)
Ehkä minulla on väärä asenne, mutta työnhaun aloittamista vaikeuttaa myös se, että – ensimmäistä kertaa koko 23 vuoden työhistoriassani – en haluaisi luopua saavuttamistani eduista, jotka olen vasta saavuttanut: Juuri nyt tuntuu siltä, että etätyö kotona on paras ratkaisu – en haluaisi palata siihen jatkuvaan työmatkailuun enää koskaan. Mutta 100 % etätyötä ei ole juurikaan tarjolla. Pidän myös erityisen paljon siitä, että lomapäiviä kertyy vuodessa runsaasti enkä haluaisi luopua niistä. Näistä kiinni pitäminen ei tietenkään sulje täysin pois työpaikan vaihtoa, mutta rajaa vaihtoehdot todella vähiin.
On kuitenkin myös raskasta tehdä työtä, jossa kokee huonoa omaatuntoa ja syyllisyyttä a) siitä ettei ole riittävästi tekemistä, b) siitä, että tuhlaa työnantajan resursseja (olen ”turha työntekijä”), c) siitä, että alisuorittaa (yhteiskunnan näkökulmasta) eli tekee vähemmän kuin mihin pystyisi. Lisäksi välillä on myös todella ikävystyttävää, kun ei ole riittävästi tekemistä. Välillä tuntuu, että tekemisen puutteessa aivot laiskistuvat, kun useampanakin päivänä viikossa voi olla nolla työtehtävää, etenkin nyt kesällä. On myös todella vaikea innostua mistään, kun tehtävää on vähän. Toisinaan tuntuu, että en pysty tekemään vähiäkään tehtäviä oikein tai kunnolla tai vaikkapa opiskelemaan työn ohessa. Aion kuitenkin yrittää, opiskella siis, ainakin jotain, tässä työn ohessa.
Työpaikalla on myös isoja ongelmia mm. siinä, että me työntekijät emme tunne tulevamme kuulluiksi ja maaliskuussa alkanut organisaatiouudistus vaikeuttaa monien työtä edelleen. Minustakin tuntuu, että työn merkityksellisyys on vähentynyt ja kehittämistyöltä on pudonnut pohja täysin: en usko, että muutoksia tapahtuu, tai että voisin omilla teoillani ja mielipiteilläni vaikuttaa siihen, mitä työorganisaatiossani tapahtuu. Ja ovi ulospäin käy koko ajan. En usko, että millään, mitä teen, on suurtakaan vaikutusta työn tai työyhteisön toiminnan paranemiseen. Onneksi ainakin yhtenä-kahtena päivänä on sen verran tekemistä, että en ehdi yleensä pohtimaan liikaa asioita. Muun ajan mietin lähinnä sitä, että jaksaisinko, voisinko, pystyisinkö vielä hakea uutta työtä. Motivaatio ei ole kovin korkealla jo edellä mainituistakin syistä. Mutta pohdin sitä silti.
Useimmiten olen nyt sillä kannalla, että työ ei ole enää minulle niin tärkeää, muu elämä on. Olen onnellinen ja tyytyväinen kaikkeen työn ulkopuoliseen elämääni, että työllä, sen sisällöllä tai edes työyhteisön toimivuudella ei ole enää suurta merkitystä elämässäni. Etenkin, kun ei tarvitse olla joka päivä samassa tilassa. Toistelen usein itselleni myös sitä tosiasiaa, jonka monet ikääntyneet tai kuolemaa lähestyvät ihmiset ovat sanoneet, kun on kysytty, tekisitkö jotain toisin elämässäsi: tekisin vähemmän töitä ja viettäisin enemmän aikaa läheisten kanssa. Se tuntuu minustakin nyt tärkeämmältä, viettää aikaa läheisten kanssa. Ja olen saanut aivan toisenlaista sisältöä elämääni kuin työ – mm. mökin. Nyt koronan vähän hellitettyä on myös todella ihanaa tehdä kaikkea sitä, mikä on jäänyt tässä kotona ollessa väliin: käydä elokuvissa, syömässä ja näyttelyissä. Toisaalta pelkään sitä hetkeä, jossa joudun taas huomaamaan, miten meidän työntekijöiden ylitse kävellään ja tulee joku muutos, jota ei ole osannut odottaa. Tai tulee joku konflikti, jota ei pystytä ratkaisemaan. Olo on siis siinä mielessä turvaton. Elän siis reunalla ja se on joinakin päivinä raskasta.
” Reunalla, kaunis on maailma/ Reunalla, rohkeus on voimaa/ Reunalla, loistavaa tunnelmaa/
Reunalla, hetki on aikaa ennen kellonlyömää viimeistä/
Raskasta taivaltaa, raskasta kantaa/ Kun sokeudeltansa ei löydä taivaanrantaa/ Niin lämpö korventaa kunnes on pelkkää mustaa/ Kaikki ampuu suoraan kohti ilman varoitusta/ Toivo on vain ensimmäinen askel tiellä pettymysten/
Reunalla, kaunis on maailma/ Reunalla, rohkeus on voimaa/ Reunalla, loistavaa tunnelmaa/
Reunalla, hetki on aikaa, on vain hetki, on vain aikaa.” (Apulanta, Reunalla)
Kommentit
Lähetä kommentti